Penjami Lehto kesäkuu 16, 2020

Yönkuningatar

Siihen aikaan, kun isä toi kotiin yönkuningattaren, meillä ei vielä ollut televisiota. Tai niin ainakin luulen: vuotta on vaikea muistaa tarkasti, sillä tuon illan ja yön kokemus on haalistanut arjen kuvaston oman taikapiirinsä ulkopuolelle, unohdukseen. 

Muistan vain että oli samanlainen helle kuin nytkin. Ilma lepäsi kuumana ja raskaana talomme yllä. Aurinko oli paahtanut yhtäjaksoisesti päiväkausia, ja rutikuiva mäntykangas tuntui odottavan mitä tahansa armahdusta, sadetta tai kipinää, aivan sama. Minäkin odotin. Vähään aikaan ei ollut tapahtunut mitään kiinnostavaa, eikä oikein mikään jaksanut kiinnostaakaan. Helleaalto oli tylsyttänyt aistit ja mielen. Raukean välinpitämättömyyden keskeytti korkeintaan mahdollisuus jäätelöön tai uintireissuun.

Kuumuus pesiytyi jäseniin, luihin ja hermojen ytimiin. Ja erityisesti jalkoihin: jo lapsena päivän mittaan kertynyt lämpö sai jalkani tuntumaan toisinaan sietämättömiltä. Polte nousi iltaisin päkiöistä ja varpaista kantapäihin ja edelleen kohti nilkkoja, kuin olisi ollut kymmenen villasukkaparia päällekkäin. Jostain syystä en koskaan valittanut asiasta vanhemmilleni: ehkä en kaivannut ylimääräistä huomiota tai ehkä heillä oli nuoremmissa sisaruksissani jo riittävästi huolehdittavaa. Niinpä helleiltoina nukkumaan mennessäni suihkutin jalkojani kukkien kasteluun tarkoitetulla suihkepullolla. Se auttoi hieman. Kunnes yöllä heräsin siihen, että niitä kuumotti taas.

Tuona erityisenä päivänä en kuitenkaan ajatellut jalkojani. Puhetta yönkuningattaresta oli ollut jo aiemmin viikolla. Isän työpaikalla puutarhalla oli kasvihuone, ja siellä kaktus valmistautui kukkimaan: se ei ollut kukkinut vuosiin, ei ehkä koskaan aiemmin – asiasta ei ollut täysin varmaa tietoa. Mutta joka tapauksessa öinen kukinta menisi hukkaan, jos kukaan ei olisi sitä näkemässä. Niinpä olohuoneessa tehtiin tilaa ikkunan viereen. 

Kuningatar ei ollut niin suuri kuin olin kuvitellut, se mahtui hyvin jakkaralle. En muista kasvin ulkonäköä: ehkä se oli kasvioppaiden aito yönkuningatar (selenicereus grandiflorus) tai sitten yönkuningattareksikin usein kutsuttu ja huomattavasti yleisempi tuoksulehtikaktus (epiphyllum oxypetalum). Joka tapauksessa vielä samana iltana se alkoi kukkia. Lapset saivat valvoa myöhään. Naapuri kävi. Aikuiset joivat viiniä ja nauroivat. 

Kaikki tuuletusikkunat olivat auki, mutta ilma ei vaihtunut: yö oli tyyni ja kuuma. Yönkuningattaren avautuessa tuoksu levisi olohuoneesta koko asuntoon. Jotkut kukinnon kokeneet kertovat vaniljamaisesta tuoksusta, mutta enpä tiedä. Minun mielikuvissani tuoksu on paljon voimakkaampi, huumaava. Jossain vaiheessa eräs nuoremmista sisaruksistani alkoi voida pahoin. Ehkä se johtui kukinnoista, ehkä auringonpistoksesta. Yönkuningatar oli pakko siirtää ulos takapihalle. Paahteen näännyttämä mäntykangas sai hetkeksi muuta ihmeteltävää.

En ole sen jälkeen nähnyt yönkuningatarta kukkimassa. Kerran sain siskoltani siemenestä kasvatetun taimen syntymäpäivälahjaksi. Hoidin sitä monta vuotta, mutta en usko, että se edes oli yönkuningatar. Ruukku kasvoi täyteen käärmemäisiä piikikkäitä lonkeroita, ja lopulta kasvi näytti niin inhalta, että siitä oli majesteetillisuus kaukana. Yönkuningatar tai ei: heitin sen viime muutossa pois.

Tänä yönä on yhtä lämmintä kuin silloin. Olen varma, että jossakin yönkuningatar juuri avaa terälehtensä. Jalkani ovat taas kuin tulessa. Kämmentä vasten ne eivät kuitenkaan tunnu muuta vartaloa lämpimämmiltä. Kuumuus on hakeutunut kytemään syvälle ihon alle. En jää vuoteeseen tuskailemaan vaan suuntaan kylpyhuoneseen ja täytän pesuvadin viileällä vedellä. Vähitellen helpottaa. Jalat vatiin upotettuina ajattelen valkoisten kukintojen hehkua ja hänen tuoksuaan. 

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *