Penjami Lehto 23 syyskuun, 2017

Prima

Vuoteesta pudottautuvien kantapäiden alla lattia tuntuu kovalta ja kylmältä. Ei kaiu aamun ensi askelissa Helioksen vaunujen kumu – ei edes silloin, kun vastaheränneen mieli tarrautuu valkenevan taivaanrannan lupauksiin tavallista virkeämpänä. Päinvastoin: se, mikä varhaisena hetkenä yleensä hukkuu väsyneisyyden sumuun, näyttäytyy nyt kaikessa takaperoisuudessaan toiminnallisena häiriönä tai jopa suunnitteluvirheenä päiväksi kutsutussa ajanjaksossa.

Loogiselta tuntuisi heti herättyään lähteä kulkemaan eteenpäin, kohti auringon lakipistettä, mutta aamu ei anna siihen mahdollisuutta. Paljaat jalat laahustavat eilisillan jälkiä makuuhuoneen ovesta olohuoneeseen ja sieltä eteisen kautta kylpyhuoneeseen. Yö kadottaa magiansa kutistuessaan tiedottomuuden tilaksi iltavirtsan ja aamuvirtsan välillä, joista ensimmäinen muistuttaa väriltään vaaleaa kuuta taivaalla ja jälkimmäinen väkevän keltaista rukousnauhaa, meripihkasta veistettyä kuin heliadien kyyneleet heidän surressaan Faethonin kuolemaa.

Kylpyhuoneessa vietetyt hetket yön molemmin puolin kaikkine tarpeiden tyydyttämisineen ja puhdistautumisrituaaleineen ovat usein niin identtiset, että vain virtsan väristä voi päätellä, onko ilta vai aamu. Toki aamuhetki myös tuoksuu voimakkaammin gloriassaan, ikään kuin kehon oman ikiaikaisen toimintamekanismin tarkoituksena olisi valpastuttaa sieraimet tulkitsemaan viestejä tuulen alapuolella.

Mutta edellisen päivän varjoihin suuntautuvaa liikettä ei pysäytä aistien herättelykään. Matka jatkuu keittiöön, iltapalan kaksoissisaren aamupalan äärelle. Ajatus siitä, että aamuhetki kuljettaisi ihmistä eteenpäin, alkaa tuntua houkkamaiselta haaveelta. Mielen valtaa outo halu antautua symmetrian vietäväksi, kulkea kohti eilispäivän keskikohtaa toteuttaen askareet päinvastaisessa järjestyksessä kuin edellisenä iltana ja iltapäivänä, kääntyä sitten takaisin samaa reittiä – ja löytää itsensä taas istumassa keittiössä, tutkimassa virtsan väriä kylpyhuoneen loisteputken alla, heiluttelemassa paljaita varpaita vuoteen reunalla.

Ehkä vuorokauden todellinen olemus ei olekaan syklisen aikakäsityksen ympyrä vaan suora jana – tai oikeastaan sen puolikas, jota kuljetaan kahteen suuntaan ennättämättä koskaan puoliväliä pidemmälle.

Tarkemmin ajateltuna se vaikuttaa ilmeiseltä.

 


  1. prima, ensimmäinen hetki. Kristillisessä traditiossa rukoushetki noin kuuden aikaan aamulla.
  2. Helios, kreikkalainen auringonjumala.
  3. Faethon, Helioksen poika. Faethon halusi todistaa ystävilleen olevansa Helioksen poika. Hän sai luvan ohjastaa tämän vaunuja – mutta matka päättyi onnettomuuteen.
  4. heliadit, Faethonin sisaria
Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *