Penjami Lehto marraskuu 26, 2017

Päälaella vanhan kirjan paino

Valkoiseksi maalatussa ovenkarmissa erottuu vaakasuoria viivoja. Enimmäkseen merkinnät on piirretty kynällä, mutta muutamien kohdalla tekotapaa on vaikea määritellä. Ne saattavat myös olla vahingossa syntyneitä naarmuja, painaumia siirreltyjen huonekalujen kovista kulmista tai kolhuja lasten vauhdikkaista leikeistä.

Viivoja on vain vasemmanpuoleisessa karmissa, mikä herättää vaikutelman merkityksellisyydestä: tunteen siitä, että viivojen välisten etäisyyksien sattumanvaraisuus olisi mahdollista selittää jonkin tuntemattoman yhtälön avulla. Eikä tällainen ovenkarmi ole mikään poikkeusyksilö. Moni osaa tulkita ovenpieleen piirretyt riimut sellaiset nähdessään.

Lapsena vieraillessani isovanhempieni luona isoisäni pyysi minut toisinaan olohuoneen ovelle seisomaan selkä suorana, otti raskaan, isokokoisen kirjan ja asetti sen päälaelleni. Muistan opuksen painon: aina hän valitsi mustakantisen vanhan teoksen – kuin korostaakseen tapahtuman juhlallisuutta. Isoisä selitti, että painava kirja auttaa pitämään kantapäät kiinni lattiassa. Petkuttaa ei saanut.

Tosin epäilen isoisän joskus itse huijanneen. Kirja pääni päällä keikkui ja liikkui samalla kun hän piirsi viivaa – ja uusi merkintä oli poikkeuksetta huomattavasti muita ylempänä, vaikka edellisestä mittauksesta olisi kulunut vain vähän aikaa.

Voihan olla, että mittaus tapahtui harvemmin kuin muistan. Näin jälkeenpäin tuntuu kuitenkin täysin mahdolliselta, että lähdettyäni isoisä pyyhki viivan pois ja veti uuden hieman alemmaksi. Siten saatoimme ihmetellä taas seuraavalla kerralla, miten paljon olenkaan kasvanut.

Rituaalia tuskin voisi suorittaa muualla kuin ovensuussa. Tapettien ja maalattujen seinien tahrattomuus on pyhää. Lattianrajaan pikkulapsena töhertämistään kuvioista kantaa häpeää vuosia. Jopa seinään nojaaminen on jollain tavalla paheksuttavaa: se on laiskuuden ja röyhkeän ylpeyden merkki, kun taas ovella oleileminen voidaan ymmärtää nöyryydeksi tai epäröinniksi, tervehenkiseksi varovaisuudeksi.

Oviaukko on välitila, johon ei päde samat lainalaisuudet kuin huoneisiin. Se on kaksikasvoisen Januksen valtakuntaa, mahdollisuuksien aluetta, jossa todellisuuden ehdot määrittyvät omien valintojen kautta. Lähteä ulos – vai jäädäkö? Kutsua sisään – vai käskeäkö lähtemään? Lukita ovi – vai jättääkö se raolleen? Tehdä – vai ollako tekemättä?

Isovanhempieni talossa lyijykynällä tehdyt merkit ovat jo haipuneet tunnistamattomiksi. Kotona ollessani huomaan kuitenkin usein seisoskelevani työhuoneen tai parvekkeen ovenpieltä vasten nojaten. Siinä on hyvä miettiä tekemiään valintoja ja pohdiskella, miten korkealle tai matalalle ne valkoiseksi maalatussa karmissa ylettyisivät.

Päälaella tuntuu isoisän vanhan kirjan paino. Täytyy muistaa pitää kantapäät maassa, olla petkuttamatta.


Teksti luettu Anna Ruthin ja Juho Jäppisen järjestämässä House Games -näyttelyssä 23. marraskuuta, iltaseitsemän jälkeen, taidetilaksi muuttuneessa olohuoneessa Jyväskylän Puistokadun varrella.

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *