Risto Niemi-Pynttäri marraskuu 22, 2017

Näin se laiskuus työskentelee

 

Mitä on tämä laiskuuteni? Se, mitä te ette koskaan näe. Te voitte tuntea vain toimeliaisuuteni, mutta ette tätä vetäytyneisyyttä, nyt kun en tee mitään enkä ole missään. Te ette näe minua makuuasennossa tässä sohvalla. Laiskuus, sana lihassani työskentelee, sitä on fyysinen velttous ja tämä läskien laiskuus.

Laiskuus, se minkä suomen kieli niin hyvin tavoitti ruumiillisen työn aikakaudella, tuntuu nyt itsekin ahkeroivan jossain ihmismielten taustalla. Se on salaa mutta aktiivisesti työtä välttelevä, itseä moittiva tai jopa työtä ajatteleva. Laiskuus puurtaa koko ajan.

Huomaan taas hakeutuneeni sohvaan siten, että muistikirja ja kynä ovat käden ulottuvilla. Jos kurkottaisin kynää kohti, en kuitenkaan ylettyisi. En tiedä, olisiko edes syytä kiteyttää ajatus, kiristää vatsalihakset ja nousta ylös. Voin tehdä sen myöhemmin, onhan sunnuntai.

Henki ja ajatus ovat luonnostaan liikkeessä, ne liikkuvat aina. Kun laiskuus alkaa työskentelynsä, kun se leviää jäseniin, se rentouttaa, löyhentää siteitä, laskee mielen, nostaa ajatuksen. Hyvä oivallus voi kuitata kokonaisen päivän turhaa työtä. Osuva valinta, artikkelin rajaus, ylimääräisen tehtävän pois jättäminen voisi näin sunnuntaina ratkaista maanantain työn. Motiivina lienee pelkästään se, että laiskuus voisi jatkua tämän marraskuisen viikonlopun yli.

Tämä oppineen työ, kirjoittajan ja opettajan tehtävä, aiheuttaa minussa kummaa lenkkeilyhaluttomuutta. Sopiva ulkoilu, asia, jonka pitäisi kuulua rutiineihin, on tullut vaikeaksi. Lenkille lähtemisestä on päässyt tulemaan krooninen ongelma: se on siis omaksunut saman dynamiikan kuin ongelmanratkaisu aivotyössä. Ensin on ongelma, sitä seuraa viivyttely, huomiseksi siirtämisestä, kunnes niinkin yksinkertainen asia kuin ovesta ulos astuminen tapahtuu deadlinen vuoksi.

Kohta on maanantai ja sama laiskuus voi jatkua, työhuoneeseen siirtyneenä. Siellä liikehdin näyttöpäätteen ja minisohvan välillä. Olen laiskuri. Tuo sana taittaa osuvasti laiskuuden ja yhdistää sen kuriin; työpäivinä olen laiskuri.

Tunnistan tässä laajan työelämäkäytännön. Laiskureita on eniten työssä käyvien joukossa. On työtä, jota ei tunnisteta laiskuudeksi, vaan se nähdään rutiinina. Ammatillisen erikoistumisen myötä vahvistuva mukavuusalueella oleskelu ja automaattinen reagointi kuulostavat laiskan kurilta. Opettajan valvontatehtävissä on työteliästä, näin sunnuntaista käsin arvioituna, vain valvominen. Varsinkin näin syysloman ja joululoman välisessä työperiodissa pelkkä valveilla oleminen tuntuu työltä torkahtelua vastaan.

Maanantai tulee sujumaan leppoisasti ärsykkeisiin reagoimalla, toimisto tuntuu automaatilta, joka ohjaa asioita reiteilleen. Meileihin vastailu tapahtuu ikään kuin autopilotilla. Tehtävien antaminen opiskelijoille hoituu käden käänteessä. Tämä on kurinalaista ja automaattistunutta työtä. Tunnistan laiskurin itsessäni, koska viivyttelen niitä kahta tai kolmea aloitteellisuutta vaativaa tehtävää, niitä päätöksiä, jotka todella nostaisivat työtaakan ylös pilven reunalle ja auringonsäteen tavoin keventäisivät päivän.

Laiskuus on raskaampaa kuin tekeminen. Siirrän liikkeelle lähtöä myös työhuoneella: ovesta ulos astumisen, työtuolista nousemisen lisäksi jopa katse on laiska ja irtoaa harvoin näytöltä. Näkymä ikkunasta ulos alkaa pikselöityä silmissä ja hajota jo ennen, kun se muuttuu kello neljän hämäräksi.

Vieläkin on sunnuntai, olen sohvaan kirottu ja kateellinen niille, jotka heti aamukävelyllä pistävät asiat järjestykseen. Kuvittelen kuinka he laativat jo paluumatkalla artikkelin aihiota, jonka suihkussa käytyään toteuttavat ja lähettävät eteenpäin. Ehkä he saavat kollegoilta jo illalla palautteet, jotka ovat sitten kypsymässä maanantai-aamun intensiivistä kirjoitussessiota varten.

Toista on täällä laiskuudessa. Jokainen tekstijakso, jonka laadin, siirtyy kroppaan ylimääräiseksi painoksi. Sekin oivallus, joka olisi keventänyt aloittamisen kynnystä, liukui ohi, pelkästään siksi, että en ylettynyt muistikirjaan. Laiskuus pesiytyy kehoon, mutta ajatus on liikkeessä luonnostaan, se pakenee, ei tartu.

Morgen, morgen nur nicht heute, sagen immer faule leute.

Aivan kuin sadussa: on olemassa suuri laiskojen, jopa laiskuuden pilaamien ihmisten luokka (faule leute). Kokonainen kuoro huokaisee loikoiluasennossa morgen, morgen, ja kääntää kylkeään. Muistan, kuinka äidillä oli tapana toistaa tuota saksan alkeisiin kuulunutta lausetta, se oli 60-lukua, hän lausahti morgen, morgen ja ryhtyi empimättä työhön. Silti hän tuntui käyttävän tuota ilmaisua sen sointuisuuden eikä moitteen takia. Yllään esiliina, puhdas ja kirkasvärinen, hän oli valmis tuomaan iloa maailmaan. Iloinen toimeliaisuus syntyy hyvän mielen työasusta sekä rytmistä ja melodiasta. Ain laulain työtäs tee, tuo menneen ajan laulu, herätti minussakin työhaaveilua, kun loikoilin sarjakuvia lukien lattialla. Äidin hyräilemän laulun sisältö muuttui – vain laulain työtäs tee. Älä tee mitään ilman säveltä ja sujuvuutta, ei työ ole muuta kuin syy tuoda sopusointua ympärille.

DEADLINE

Tämä viivyttely, kirjoitustehtävien lykkääminen, saattaa johtua vastuuntunnosta, siis aivan päinvastaisesta asiasta kuin luulisi. Pahaksi kehittynyt vastuuntunto pitää deadlinen mielen taustalla, siksi en unohda sitä. Aina se työ tulee tehdyksi juuri viimeisenä iltana, aivan kuin minulla ei olisi edes lupaa hoitaa tehtävää aikaisemmin.

Ennen deadlinea olen toimeton ja ikään kuin vartioin tekemätöntä asiaa. Olen niin sitoutunut tehtävään, että minun täytyy pysytellä sen ääressä makuulla koko ajan. Olen uskollinen palvelija, en voi jättää sohvaa, kävelyretki siirtyy.

Täällä laiskuudessa vallitsee myös kuvitelma deadlinesta muka onnistumista edistävänä pakkona. Usein vain luulen onnistuneeni: oikeastaan olen sortunut helppoon ratkaisuun, jota kauppaan oikeana. Usein se on merkinnyt sitä, että jätän työn ja livahdan pois. Aina kun aika koittaa, olen hätäisesti avannut minkä tahansa toimiston oven, heittänyt tekstiprintit mille tahansa pöydälle, huokaisten: sainpa tehtyä tämänkin.

Jos deadline olisi totuudellinen, aidosti valmiin työn luovuttamisen hetki, se tuntuisi vapauttavalta päätös tuomioistuimessa. Kuvittelen seisovani työni takana, varmana asiastani, olisin tuomarinn edessä, totta tekemässä. Kohta astuisin ulos kahta kättä heilutellen, vapaana miehenä.

Ensin on odotettava, ja odottaminen on vaarallista kuten Kafka kuvaa Oikeudenkäynnin kuuluisassa portinvartija-episodissa. Siinä mies on tullut kirkon portille odottamaan, ripittäytyäkseen. Hän odottaa kokonaisen päivän että portti avattaisiin, viimein vartija tuleekin, hän toteaa vain, että portti on ollut avoinna koko ajan, mutta nyt se on suljettu.

Aivan kuin Kafka kertoisi deadlinen odottajasta, modernista ihmisestä, joka on tottunut toimimaan aikataulujen puitteissa. Tämä on hyvillä mielin tullut toimiston ovelle työnsä kanssa odottamaan, toivoen että saisi jätettyä työn, ja saisi lähtea vapaana. Mutta jokin hänessä estää avaamasta porttia. Kaikki olisi ollut helppoa, jos hän tässä tilanteessa epäröimättä avannut oven, kuin lapsi joka ei ole oppinut vielä odottamaan, menisi ovesta.

Odottaminen on vankeutta ja deadline tarkoittaa ulkoilevien vankien liikkuma-aluetta, kehää, jonka ylittäneitä haavoitettiin ampumalla. Se on deadline -termin alkuperäinen merkitys. Deadline viitasi siis erityisen rajoitettuun lenkkeilyyn. Voin kuvitella kuinka tuo rajoite herätti kuvitelmia ja suunnitelmia. Mutta vanki, joka livahtaa deadlinen ohi, ei ole enää lenkkeilijä, vaan henkensä hädässä karkuun juokseva vapaa ihminen. On selvää, että kohta hänet otetaan kiinni ja palautetaan vankilaan.

LENKIN TEKO

Kun katsoin maastokarttaa ennen metsään lähtemistä, huomasin että metsäteistä ei muodostu lenkkejä joita kiertäisi. Se tiheä maastoon vedettyjen teiden verkosto – tukkirekoille tehty – päättyy yleensä kääntöpaikkaan. Ulkoilijalle se vaikuttaa umpikujalta, tai omaa laiskuuttani olen luullut niin. Tiet leviävät kartalla, kuin irralliset johdonpätkät pitkin metsiä, ja minussa on herännyt halu yhdistellä niitä.

On vasta sunnuntai-iltapäivä. Tämä on suostuttelukävelyä, kiellän itseäni kääntymästä takaisin edes kolmen kilometrin jälkeen. Suostuttelen myös käsiäni heilumaan askelten rytmissä. Kohta huomaan heittäytyneeni kuvitteelliseen keskusteluun: toinen käsi taskussa ja toinen huitoen, hartiat ylhäällä ja pää kenossa. Suostuttelen hartiat alas, selän ja askelen rennoksi.

Kun metsätie loppuu, tulen kääntöpaikalle. Edessäni on tiheä ja märkä pajukko. Kun tunkeudun sen läpi, olen joutunut rämpimisreitille, joka toivon mukaan johtaa pehmeälle suolle. Mutta siinä vaiheessa kun kenkäni ovat läpimärät, käännyn takaisin.

Otsalle on noussut hiki, sanon sitä ensimmäiseksi kipoksi kiukaalle. Kun selkä hikoaa, olen heittänyt toisen, ja kolmannen jälkeen höyryän kuin saunassa. Seisahdan mäelle, enempää ei tarvitse suostutella. Askellan harvennettua männikkökangasta ja törmään metsätielle. Olen yhdistänyt johdonpätkät maastokartassa, edessä näkyy tie ja juuri syttyneet katuvalot, olen onnistunut tekemään lenkin aivan uudelle alueelle.

Näin ulkoilun jälkeen sohvalle palanneen kannalta on yllättävää, että erilaisten makuuasentojen hyviä puolia ei ole tuotu enempää esille.

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *