Penjami Lehto toukokuu 26, 2017

Miksi koivut ovat valkoisia?

Valkoinen hohtaa suon laidassa. Rungon pinta tuntuu sileältä, vaikka tuohesta tarttuukin kämmeneen harmaata, vahamaista ainetta. Tiedän vastauksen, mutta silti maiseman vähitellen pukeutuessa kesän värisävyihin kysymys vaivaa minua: miksi koivut ovat valkoisia?

Mättäälle olen laskenut pinon arkkeja, kokeilumielessä useampaa eri laatua. Tänä keväänä kastumista ei tarvitse pelätä: maa on kuivaa, vesi vetäytynyt suon keskelle – sinne missä silmäkkeet ovat aina olleet petollisimmillaan. Edes ohut ja huokoinen japaninpaperi ei ime sammalikosta kosteutta. Talvi jäi vähälumiseksi, ja ehkä läheinen soranottamo on tosiaankin alkanut vaikuttaa pohjavesien kulkuihin. Sellaista paikalliset puhuvat.

Hankaan leveällä grafiittitangolla pinnanmuotoja esiin. Koivun kylkeä vasten painetulle arkille kohoumat piirtyvät tummentumina. Frottaasin lopputulokselta on turha odottaa samanlaista tarkkuutta kuin lapsena kolikoita paperin läpi jäljentäessäni. Muistaakseni klaavasta tuli yleensä parempi kuin kruunasta, sillä leijonavaakunan yksityiskohdat – sapelin kahva, hännän kiemurat, tähdet – olivat vaikeasti toteutettavissa, vaikka hainkin läpikuultavaa leivinpaperia sähköhellan alalokerosta ja pehmeäkärkisiä lyijykyniä äidin piirustuslaatikosta.

Koivun kaarnan suhteen haasteet ovat toisenlaisia kuin metalliseokseen lyödyissä rahoissa: liian laajoja tasaisia alueita piirtimen kokoon suhteutettuna. Siksi syntyy paljon tahattomia, itse prosessiin viittaavia jälkiä.

* * *

Suomalaisen puulajiston ruskeiden ja harmaiden runkojen joukossa koivu on huomiota herättävä anomalia. Vaikka kovin moni ei hankaisikaan frottaaseja, kysymys sen valkoisuudesta on ilmeinen. Ja jopa niin yleinen, että Googlen hakukone osaa automaattisesti muotoilla vajavaisen kysymyksenalun “miksi koiv” muotoon “miksi koivu on valkoinen”. Ja yhtä lailla muissakin kielissä: “varför björkar”  täydentyy kysymykseksi “varför är björkar vita”. Vastausta on siis etsitty ennenkin.

Samankaltaisia, lasten tietokirjoista tai oppikirjojen marginaaleissa sijaitsevista infolaatikoista löytyviä aiheita ovat esimerkiksi “Miksi taivas on sininen?” tai “Miksi vesi tuntuu märältä?”. Niihinkin toki tiedän selityksen – mutta silti löydän itseni yhä uudelleen ja uudelleen hämmästelemässä taivaalle sironneen valon sävyä tai pesuvatiin upottamaani kättä kehystävää nestemäisyyden tuntua. Aivan kuin kokemuksen välittömyyden ihastuttamana kieltäytyisin käyttämästä muistiani, sysäten lukemani ja kuulemani pois mielestäni.

On kiinnostavaa, kuinka tällaisten yleisluontoisten oivallusten tai havaintojen kohdalla syntyy vahva tunne henkilökohtaisuudesta ja jopa tarve korostaa niiden erityisyyttä. Silloinkin, kun pitäisi ymmärtää oman kokemuksen universaali luonne – todennäköisyys sille, että tuhannet, miljoonat ihmiset ovat kohdanneet saman.

Näkökulman tajuaa hyvin, jos kuulee jonkun kertovan hieman arjesta poikkeavasta ilmiöstä haltioituneena, aivan kuin hän olisi patentoimassa uutta keksintöä. Sellaisessa tilanteessa ei välttämättä viitsi turmella illuusiota ja todeta että hei, minulle kävi juuri samalla tavalla viime kesänä. Ja jos kuitenkin – voitonriemuisena – niin tekee, ei voi olla huomaamatta pettymystä puhujan kasvoilla. Kun jonkin ilmiön pohdiskelu kohottaa meidät edes hetkeksi tavanomaisuuden kokemuksen yläpuolelle, emme välttämättä halua kuulla, että jo kysymys itsessään on – melko tavanomainen.

* * *

Kovaa pintaa keveästi kosketettaessa sormenpäiden iho antaa aavistuksen verran periksi, ja jos tuntoaistimus on vähäinen, ei voi erottaa täysin varmasti, kumpi joustaa – puu vai sormi. Kun samalla ajattelee jotakin hyvin pehmeää, tuntuu lähes mahdolliselta upottaa käsi rannetta myöten koivun valkoiseen runkoon.

Oikeastaan koivu ei ole valkoinen. Se on mustavalkoinen, kuten siitä tehty frottaasi, joka ikään kuin enteilee tulevaa löytäessään mustat merkkijonot ylivalottuvasta valkoisuudesta. Varttuessaan puun uloin kuori repeilee muodostaen tummia alueita, ja vuosien kuluessa  harmaa jäkälä valtaa alaa. Koivu joutuu vähitellen luopumaan parhaasta suojaväristään, jollaiseksi valkoisuus tulkitaan Peter Mickwitzin mainiossa, Charles Darwinin aikaisen luonnontieteellisen tutkimuksen logiikkaa ilkikurisesti toisintavassa esseessä Koivun valkoisuudesta (suom. Kristiina Lähde, kokoelmasta Se mikä avautuu, 2016, Teos):

Voimme olettaa, että se mikä on uhannut koivua talvisaikaan, on muuttanut pois koivun levinneisyysalueelta kesän ajaksi, koska kesäaikaan valkoinen olisi huomioväri, jolla ei olisi mitään virkaa, sehän päinvastoin houkuttelisi uhan puoleensa. Toisin sanoen: Vaara ei ole ollut läsnä vihreänä vuodenaikana. Todennäköisesti kyseinen uhkaava asia on ollut lumesta ja jäästä riippuvainen eläin, joka on keväällä muuttanut alueille, jotka ovat valkopeitteisiä myös kesäisin.

Tietenkään mitään koivuja syövää petoa ei ole olemassa, mutta Mickwitzin esseen puhuja on toki oikeassa siinä, että valkoisuus on koivulle suojaväri. Kevättalvella valkoinen väri heijastaa valoa tehokkaasti ja estää runkoa sulamasta liian varhain. Niin silmut puhkeavat vasta kun routa on sulanut ja veden kierto ylös oksistoon mahdollista. Valkoisuus myös tasoittaa liian rajua lämmönvaihtelua keskipäivän auringon ja yöpakkasten välillä. Luonnontieteellinen selitys on järkevä, mutta samalla latistava: hämmentävä anomalia paljastuu geneettiseksi piirteeksi, jota luonnonvalinta on suosinut.

* * *

Ehkä tiede selittää vain osan kokonaisuudesta. Ehkä koivun valkoisuuden tehtävä ei ole yksinomaan suojata puuta vaan myös meitä. Kun aurinko on korkeimmillaan ja luonto vehreää, koivunrunkojen hohde muistuttaa pohjoisen asukkaita lumesta ja jäästä. On kerättävä varastoja, on varauduttava selviytymään talvesta.

Suon laidassa kasvava, valoa itsestään pois heijastava koivu on kevätauringossa metsän kylmin puu, viileä neito hennossa, vaalenvihreässä hunnussaan. Valmiit kaarnan valkoisuudesta työstetyt vedokset ovat pudonneet sen ympärille kuin oudot, suurikokoiset lehdet. Joissakin koivun kylki toisintuu hyvinkin uskollisesti, mutta pehmeämmillä piirtimillä tehdyissä kuvissa pyörivän hankausliikkeen irrottama väriaine sävyttää valkoista paperia.

Niistä yhden kiinnitän kotona työhuoneen seinälle muistuttamaan siitä, että koivun valkoisuuskin on lopulta vain tulkinnanvarainen seikka.

 

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *