Penjami Lehto marraskuu 15, 2017

Havaintoja kokoelmastani

Kirjahyllyssä, samalla seinällä kuin runoteokset, säilytän kohtuullisen laajaa DNA-arkistoa. Kansioista löytyy sylkinäytteitä tuhansilta naisilta ja miehiltä eri vuosikymmeniltä: eri-ikäisiä, eri kansallisuuksia – osa heistä on elossa, osa jo kuollut. Luovuttajien henkilöllisyyksistä ei ole tietoa, joten olen järjestänyt kokoelmani näytteenotossa käytettyjen paperilappujen mukaan.

Lapuissa on maatunnukset, ja jonkin verran niistä löytyy myös ajankohtaan ja paikkakuntaan viittaavia päivämääräleimoja. Pääsääntöisesti merkinnät ovat kuitenkin puutteellisia, joten paljon jää arvailujen varaan.

Ajatus postimerkkikokoelman luonteen ymmärtämisestä sattumanvaraisena, keräilyn sivutuotteena syntyneenä DNA-arkistona juolahti mieleeni, kun aikoinaan luin yhdysvaltalaisen sarjakirjepommittajan Theodor Kaczynskin eli Unabomberin tuomitsemisesta. Syyllisyyden todistamiseksi käytettiin mm. postimerkkiä, jonka liimapinnalta löytynyt sylki oli kiistatta Kaczynskin. Matemaatikko ei juuri tehnyt virheitä, mutta hänkään ei osannut ennakoida DNA-testaukseen käytettävän teknologian edistymistä.

Tekniikka tulee varmasti kehittymään jatkossakin ja hyvin vähäisetkin näytemäärät pystytään analysoimaan. Muutenhan ajatusleikki uskottavista lähtöasetelmistaan huolimatta jäisi pelkäksi teoreettiseksi kehitelmäksi, sillä suurin osa merkeistä on liotettu irti postilähetyksistä – toimenpide on poistanut liimapinnan ja siihen sekoittuneen syljen käytännössä lähes kokonaan. Mutta tulevaisuuden teknologialle se tuskin on ongelma, sillä varmasti aina jotakin jälkiä jää jäljelle.

* * *

Lapsudessani vietin toisinaan tuntikausia kädet upotettuna sameavetiseen vatiin. Pienempien merkkien kohdalla riitti, että merkki liottaessa irtosi paperista – mutta isokokoisten merkkien suhteen täytyi olla huolellinen, sillä kuivuessaan ne käpristyivät, jos liimaa jäi merkin pohjaan liikaa.

Pesuvadissa saattoi liota kymmenien ihmisten dna yhtenä harmaana liemenä. En silloin juurikaan miettinyt merkkien nurjalle puolelle biologisen sormenjälkensä jättäneitä nimettömiä ihmiskohtaloita, mutta jokin tuossa fyysisessä yhteydessä kirjeen lähettäjään kiehtoo yhä. Se hetki, kun kerää suussaan sylkeä kielen päälle, lipaisee, ja huolellisesti asettelee merkin lähetyksen oikeaan yläkulmaan. Samalla ajattelee kirjeen sisältöä ja sen saajaa: sukulaista, ystävää, rakastettua – tai jotakin yritystä, lehtitilausta, virastoa. Kaikki ne tuntemukset, toiveet ja ajatukset – lopulta samassa vadissa.

Kun merkki irtosi, nostin sen saunan lauteille kuivumaan. Sauna oli yleisemminkin harrastekäytössä: syksyllä siellä kuivatettiin sieniä, talvisin isä innostui kehittämään valokuvia – inspiraation mahdollista hetkeä odotellessa saunan ikkuna saattoi olla koko vuodenkin mustalla pressulla pimennetty –  ja aina silloin tällöin minä teippasin lauteille kuivatuspaperit, jotta merkit eivät putoaisi rakojen lomitse lattialle.

Viimeistelystä huolehti moniosainen tietosanakirjasarja, joka prässäsi kuivuneet merkit painollaan. Nykyisestä kirjahyllystäni ei tietosanakirjoja löydy, eikä nuorempi poikani todennäköisesti edes tiedä, mitä koko käsite tarkoittaa. Ehkä ei ole sattumaa, että mammuttimaiset opukset ovat lopullisesti kadonneet postimerkkiharrastuksen hiipumisen myötä: prässäyksessä tietosanakirja on Wikipediaan verrattuna lyömätön.

En osaa sanoa tarkasti, milloin postimerkkien aloituspakkaukset ja kansiot alkoivat kadota kirjakauppojen hyllyiltä. Ehkä 15–20 vuotta sitten. Sitä aiemmin oli tavallista ostaa lapselle syntymäpäivä- tai joululahjaksi pinsetit, suurennuslasi, kansio ja sadan merkin aloituspakkaus. Alakoulussa melkein kaikilla luokkani pojilla oli postimerkkejä: niilläkin, jotka olivat riiviöitä tai pelasivat jääkiekkoa – tai sekä että. Toki vain harva jatkoi keräilyä yläkouluikäisenä.

Minä olin yksi harvoista.

Postimerkkiharrastuksessani isoisä toimi jonkinlaisena innoittajana ja esimerkkinä. Häneltä en oppinut varsinaisesti keräilyn taitoa vaan enemmänkin siihen liittyvää filosofiaa. Esimerkiksi sen, että täydellistä kokoelmaa tärkeämpää on oma suhde sen kohteisiin.

Satuin kerran olemaan isovanhempieni luona sellaisena päivänä, jolloin ilmestyi uusi postimerkki. Se oli hieno kokemus. Ajoimme isoisän kanssa pyörillä kirkonkylän postiin. Siellä häntä palveltiin kuin merkkihenkilöä: ensipäivänleimojen lyöminen tuntui olevan ylpeyden aihe myös postin henkilökunnalle, ja selvästi isoisä oli tuttu ja pidetty asiakas. Lopputuloksena oman kyläpostin leima itsekirjoitetussa kuoressa: kieltämättä paljon henkilökohtaisempi lisä kokoelmaan kuin keräilytarkoitukseen painatettu valmis ensipäivänkuori.

Isoisä ei kuitenkaan jokaisena ilmestymispäivänä ajanut postille. Jos oli kurja keli, jos jalka oli kipeä tai jos yksinkertaisesti oli parempaa tekemistä, niin saattoi jäädä käymättäkin. Eli aika usein.

Itse kokoelma ei saa kasvaa pakkomielteeksi – silloin keräily muuttuu liian vakavahenkiseksi ja orjuuttavaksi, kadottaa hauskuutensa.

Oma, henkilökohtainen kokoelma voi tavallaan sisältää myös ne poisjättämiset, siis jonkin syyn takia saavuttamatta jääneet kohteet. Usein kerrotuimmat omaan keräilyharrastukseen liittyvät tarinat ovat niitä, kun muistellaan tyyliin “siellä vanhassa antikvariaatissa pidin sitä jo kädessäni, mutta olin unohtanut lompakon kotiin, ja niinpä se jäi ostamatta”.

Jos kohteen olisi ostanut, se olisi tavallaan vain sulautunut merkityksettömäksi osaksi kokoelmaa.

* * *

Isoisä oli sukupolvea, joka ei juuri matkustellut ulkomailla. Mutta postimerkkeilyn kautta hän tunsi maat ja niiden historian. Erityisesti häntä kiinnosti Etelä-Amerikka ja siirtomaavallan aikainen Afrikka. Kaukokaipuuta ja eksotiikkaa – sukututkimukseen isoisä suhtautui vakavammin, mutta filatelistina hänessä oli jotakin poikamaista, leikkimielistä seikkailunhalua.

On myös ilmeistä, että isoisäni luki sekä koki postimerkkikokoelmastaan piirtyvää maailmankarttaa ja -historiaa monipuolisemmin kuin nuorena osasin kuvitellakaan. Esimerkiksi sodanaikaisten “Itä-Karjala”-leimalla varustettujen sotilashallintoalueen merkkien postileimoilla oli veteraanille tunnearvoa: Suvanto, Äänislinna, Repola, Vuokkiniemi. Samoin kiinnostus brittiläisen siirtomaavallan vanhoihin alusmaihin selittyy osin sukupolvikokemuksella: imperiumin hajoamista on todennäköisesti seurattu Suomessakin tarkasti. Vaikka eihän se tavallaan omassa lapsuudessanikaan – tai vieläkään – täysin ole kadonnut: muoto vain on toinen, nyt hallitsevat ylikansalliset yritykset.

Postimerkkien lisäksi isoisä harrasti myös ex libriksiä. Usein vanhemman polven keräilijöillä tuntui olevan kiinnostusta molempiin. Ehkä paneutuminen merkkien tai sukututkimuksen ääreen mahdollisti sodassa olleille miehille todellisuuspakoa ja rauhoittumista aikana, jolloin painajaisten lievittämiseen ei ollut juuri muita vaihtoehtoja kuin raskaan työnteon suoma syvä uni tai vaihtoehtoisesti humala.

Terapeuttista merkitystä keräilyharrastuksesta etsi aikanaan myös Simon Wiesenthal, kuuluisa natsirikollisten metsästäjä, joka 1940-luvun lopulla kärsi unettomuudesta. Lääkäri neuvoi Wiesenthalia tekemään iltaisin jotakin sellaista, joka saisi hänet unohtamaan huolensa. Hän alkoi keräillä postimerkkejä – kymmenien vuosien aikana kokoelmasta kehkeytyi huomattava.

Vuonna 1953 Wiesenthal tapasi eräässä postimerkkinäyttelyssä filatelistin, joka kutsui Wiesenthalin katsomaan kokoelmaansa. Vierailulla keskustelu polveili postimerkeistä lähihistorian tapahtumiin. Isäntä haki Argentiinasta saamansa kirjeen ja luki, kuinka hänen ystävänsä kertoi Adolf Eichmannin olevan elossa ja työskentelevän lähellä Buenos Airesia. Vaikka tieto ei suoraan johtanutkaan holokaustin pääarkkitehdin kiinniottoon, oli se kuitenkin merkittävä.

Filatelian polut ovat arvaamattomia.

* * *

Todennäköisesti isoisäni harrastamien maakohteiden vuoksi omassakin kokoelmassani on jonkin verran eteläamerikkalaisia merkkejä. Mikään maa ei kuitenkaan ole niin vahvasti edustettuna, että olisi kannattanut tehdä varsinaisia erillisiä osastoja: Peru, Chile, Bolivia, Argentiina, Paraguay jne. on aseteltu tilan säästämiseksi niin, että samalta sivulta saattaa löytyä useammankin maan merkkejä.

Nyt kun monen vuoden jälkeen selailen nuorena keräilemieni kansioiden sisältöjä, huomaan, että juuri tällä tavalla postimerkkikokoelman kiehtova fragmentaarinen luonne paljastuu. Yksittäinen, laaja maakokoelma on kulttuurisesti liian yhtenäinen ja lineaariselta aikajänteeltään liian aukoton voidakseen tuottaa aukeamakohtaisia erikoisia rinnastuksia tai havaintoja. Mutta epämääräisessä “Etelä-Amerikka”-kokonaisuudessa yksittäisillä merkeillä ei ole valmista kontekstia: ne kaipaavat lukijalta/katsojalta erityishuomiota.

Kokoelmastani löytyy vain muutama chileläinen ensipäivänkuori. Joukossa on kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajan Gabriela Mistralin (1889–1957) muistoksi vuonna 1958 julkaistua merkki. En ole lukenut Mistralin runoja – tuskin kovin moni muukaan suomalainen kirjallisuuden harrastaja. Chileläisistä runoilijoista tutumpi on tietysti toinen Nobel-voittaja, Pablo Neruda. – Pysähtyminen aukeamalle, jolla on Mistralin muistopostimerkki, saa minut tarkastelemaan myös viereisen sivun sinänsä melko tavanomaista kuorta. Sen oikeassa yläkulmassa on Interpolin perustamisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi ilmestynyt postimerkki. Merkin kuva-aiheena on maapallo, mutta julkaisua varten painettua kuvallista ensipäivänkuorta hallitsee poliisihallinnon valtaa symboloiva suuri rakennus. Ensipäiväleima on 23. syyskuuta 1973.

Sotilasjuntta oli tehnyt verisen vallankumouksen vajaa kaksi viikkoa aiemmin. Todennäköisesti kuva poliisin päämajasta ei tuolloin herättänyt juurikaan turvallisuuden tunnetta kansalaisissa. Rakennusta kiinnostavampi on kuitenkin päiväys. Paljon on esitetty spekulaatioita siitä, että 23. syyskuuta – siis samana päivänä kuin Chilessä juhlistettiin postimerkillä kansainvälisen rikospoliisijärjestön perustamista – runoilija Pablo Neruda ei olisikaan kuollut ns. luonnollista kuolemaa vaan hänet olisi murhannut Chilen uusi hallinto.

Tuskin olisin kiinnittänyt merkkiin mitään huomiota, ellen olisi vähän aikaa sitten lukenut pikku-uutista, jossa Nerudan entisen autonkuljettajan Manuel Arayan kerrottiin pitävän murhaa todennäköisenä kuolinsyynä. Arayan mukaan Nerudalle oli annettu “mystinen pistos rintakehään” juuri ennen hänen kuolemaansa. – Tavallaan Gabriela Mistral ei siis olekaan aukeman ainoa Nobel-kirjailija.

* * *

Kokoelmassa itselleni arvokkaimpia eivät välttämättä ole merkit, joista saisi kovimman hinnan. Vaatimattomankin postilähetyksen arvoa voi nostaa hyvä tarina tai jokin henkilökohtainen merkitys.

1800-luvun lopussa postikortteja lähetettiin paljon, ja vaikka leimauspäivä onkin vanha, kortin rahallinen arvo on hyvin vähäinen. Mutta kun kortin on saanut isoisän isoisä, luo sukuhistoria sille moninkertaista lisäarvoa. Aikoinaan saadessani isoisältä joitakin suvun vanhoja lähetyksiä tuntui vuodesta 1899 olevan käsittämättömän pitkä aika, yli 80 vuotta!

Nyt on kulunut jo lähes 120 vuotta siitä, kun sysmäläinen eversti sai kortin maataloustarvikkeiden tukkukaupalta Agrosilta. Siinä ilmoitettiin, että lähetys toimitetaan Wesijärven asemalle – ja tietenkin päivämäärä, milloin.  Kun katselen kuorta, en enää ajattelekaan sen ikää, vaan venäjän kieltä paikkakuntaleimoissa ja sitä, että vuosisata oli pian vaihtumassa. Mitä mahtoikaan eversti miettiä?

Tuskin hän ainakaan ajatteli vuotta 2017, jolloin tuo vähäpätöinen, ilmoitusluonteisen asian sisältävä postikortti on erään jyväskyläläisen postimerkkikokoelman suurimpia aarteita.

* * *

Lapsuuden ja nuoruuden postimerkkiharrastus on varmasti vaikuttanut paljon tapaani kokea ja ajatella. Kun on ikää 15 vuotta ja viettää viikonloppunsa mittaillen Saarisen mallin leijonamerkkien hammasteita ja tihrustaen vesileimoja pöytälamppua vasten – tuskin sitä voi miksikään kiihkeästi rytmittyväksi, ärsyketoimintoja janoavaksi hulluksi nuoruudeksi kutsua.

Jos on oppinut arvostamaan paperinpalaa kämmenellä ja tuntemaan sen painon, osaa luoda merkityksiä vähäisille ja vaatimattomillekin asioille.

On kuitenkin epätodennäköistä, että aloittaisin postimerkkeilyn uudelleen. Tai tuskin ainakaan harrastaisin sitä enää samoista syistä. Isoisä on kuollut jo monta vuotta sitten, enkä myöskään usko, että jaksaisin innostua uusien merkkien hankkimisesta niin kuin silloin.

Toisaalta nykyisen sähköisen viestinnän aikakautena on helppo löytää nostalginen ulottuvuus aikaan, jolloin lähetysten mukana vielä kulki hitunen DNA:ta, inhimillistä kosketusta. Voikin olla, että jonakin päivänä palaan vanhan harrastukseni pariin osin samoista syistä, kuin isoisäni aikoinaan: etsimään kadonnutta aikaa.

 

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *