Risto Niemi-Pynttäri kesäkuu 5, 2017

Villi, kielelle avautuva maisema

1.VILLIYRTTIEN KAUSI !
Olen kerännyt herkullisia voikukan nuppuja paahdettavaksi ja etikkaan säilöttäväksi. Voikukan lehtiä olen koonnut leivälle, tomaatin kanssa nautittavaksi.

Monet muutkin keräävät villiyrttejä: nokkosta, väinönputkea, pihlajan nuorta lehtinuppua, ketunleipää, poimulehteä, kuusenkerkkää. Vaikka muutos ruokataloudessa on pieni, minulla on tunne että voisimme vähitellen hyväksyä villin luonnon, ja sen hyvyyden. Tämä hyväksyminen olisi niin syvää, kuin vain vatsan kautta hyväksyminen voi olla.

Siis suun kautta luontoon: villien kasvien pureskelua ja outoja makuja kielelle !

Kaikki tämä tapahtuu hitaasti, kasvi kerrallaan. Voikukan lehti, jota maistoin kerran, ja jonka maku oli kitkerä ja paha, teki minut epäluuloiseksi. Päätin, että tätä en kerää enkä syö, kunnes huomasin että olin maistellut väärää lajia. Se laji, joka ei ole sahalainen on hyvää ja mainiota.

2. VILLI JA VAARALLINEN.
Se, mikä on villiä voi olla myös myrkyllistä. Vaarallisin väärinkäsitys, mitä minulle on sattunut on, että olen maistellut jättiputkea, koska luulin sitä väinönputkeksi. Kieli turposi huolestuttavasti, mutta ehkä vastustuskykyni riitti, niin että lääkäriin ei tarvinnut mennä. Ja tietysti se vaikutti, että pureskelin vain yhtä, haudutettua palasta.

On oltava varma villiyrttejä nauttiessaan, syvin luottamus lepää vatsan pohjalla, mutta vain sieltä käsin voi nousta syvä hyväksyntä, iso myönteisyys luontoon. Yökkäämisen refleksit ovat usein vanhoja epäluuloja, turhaa varautuneisuutta, jota ei voi hetkessä poistaa.

Villiruuan nauttiminen opettaa luottamusta siihen, että ympärillä on paljon hyvää ja sitä voi syödä. On tunnettava puhtaat ympäristöt ja löydettävä vähitellen omasta sisimmästä se hyväksymisen tunne, mikä tulee vatsasta.

Allergiat, bakteerien vaarat, myrkytykset ovat tietysti todellisia, mutta jatkova varoittelu tuhoaa sen pienenkin luottamuksen –  sen nimenomaisen vatsan etiikan, tavan hyväksyä villi luonto. Pelon ilmapiiri, mikä sienten ympärille on luotu, kertoo kuinka syvästi epäluuloinen ja varautunut vatsamme voi olla.

3. VILLITYS JA RUOKABOOMIT
Kourallisen suolaheinää tai voikukan lehteä voi ostaa kaasupakatussa muovirasiassa. Niitä nähdessäni minut ympäröi ironian kaasupilvi. Se suojaa vihreää kuplaani epätoivolta.

Kuitenkin villitykset ovat myös villeyden muoto: ne ovat yllättäviä ja usein kaupallisia innostuksen osoituksia, joissa ihmiset lisäävät toistensa intohimoa asiaan, mikä se milloinkin onkaan. Villitysten kohteet eivät ole rationaalisia, mutta unelmia niihin sisältyy. Villitykset ovat tulevaisuuden kuvajaisia, jotka eivät muuta mitään.

Kun keskiluokkainen kuluttaja löytää – toimistosta tullessaan – ihastuttavia villiyrttejä marketista, mitä hän oikeastaan löytää muuta kuin kertomuksen. Hän voi kertoa nauttineensa voikukan lehtiä leivällä tomaatin kanssa, mutta hän ei kerro rahoittaneensa enemmän markettia kuin voikukan lehtien välittäjää. Tällainen villiruokavillitys tukee vain vallitsevaa ruokabisnestä.

Silti, mikä oikeus minulla on pilkata marketista voikukan lehtiä hakevaa kuluttajaa, onhan meillä sama maku kielellä, ja sama tunne vatsassa. Todennäköisesti hän tekee ostoksestaan samanlaista haukattavaa kuin minäkin. Kokojyväruista, sipaus hunajaa, voikukanlehtiä, hieman balsamicoa ja pari tomaattisiivua. Me molemmat nautimme leivän seisaaltaan – ja kun voikukan maku tulee kielelle, meille avautuu niittykuvitelma. Tosin hänen kuvitelmansa tulee mainoksesta, minulle se on realistinen pelto ja piennar. Sana ”piennar” on hänelle ehkäpä tuntematon sana ja vieras makumaisema.

Kuluttaja haaveilee villitysten markkinoilla. Villiruokaboomin tavoitteena eivät ole ruokaseikkailut luonnossa, vaan kulinaariset rinnastumiset toisiin nautiskelijoihin. Olisihan häpeä, että et tunne voikukan lehteä, etkä voi sanoa millä tavalla niitä mieluiten nautit.

4.VIHREÄ VALLANKUMOUS
Ilman muuta villityksestä on löydettävissä reitti vallankumoukseen, varsinkin kun on kyse ruoka-aineista. Mutta niin kauan, kun askel käy supermarketteihin, ruokavillitykset tulevat ja menevät. Vasta sitten, kun tavallisen kokematon ja epäluuloinen voikukan lehtien kuluttaja päättää lähteä luonto-oppaan vetämälle villiruoka-retkelle, suurempi muutos voi alkaa. Ehkä jopa pienempikin teko voi aloittaa prosessin, voikukanhan tuntevat kaikki ja sitä voi nyt lähteä hakemaan.

Muutos kehittyy hitaasti ja vatsan hyväksymisen kautta. Kun tänä kesänä löytyy voikukan lehtiä ja nuppuja, niin ensi keväänä mukaan tulee juuri puhkeamassa olevia, pähkinäisiä pihlajan lehtiruusuja paistettavaksi.

Helsingissä ei tiettävästi ollut 1970-luvulla kasvisravintolaa – ei muuta kuin Mannisen kasviskioski. Varsinainen villitys Oraansuojelijoiden Kasvis -ravintolan ympärillä synnytti kuitenkin vihreiden kansanliikkeen. Tosin Koijärven mediatapahtuma vei huomion toisaalle, kun vihreät tulivat julkisuuteen ihmiskilpinä kaivinkoneita ja metsäkoneita vastaan. Vähemmälle huomiolle jäi kansa kasvisruuan puolesta, syvä myönteisyys luontoa kohtaan ja tämä vatsan pohjasta lähtevä etiikka.

Minulla on oikeus käsitellä näitä vuosia vallankumousromanttista retoriikkaa viljellen, olinhan siellä minäkin. Minulla on myös syyni luoda legendaa ja käyttää Jeanne d’Arc -myyttiä hahmottaessani Heidi Hautalaa ruokapolitiikan kumouksellisena. Valitettavasti ruoka ei koskaan noussut teemaksi presidentin vaaleissa, vaikka vuonna 2000 se oli mahdollista Hautalan myötä.

Nainen, joka opiskeli puutarhatiedettä ja ravitsemustiedettä, Heidi Hautala oli se 1970-luvun ruokapoliittinen sissi, joka nousi mahdollisuuksien kynnykselle. Juuri hän hankki tietonsa luonnonmukaisen viljelyn opintopiirissä, ja tuli Kasvis -ravintolan perustajaksi, juuri hän piti Uuden Ajan Aurassa merkittävää ”Suun kautta sisään”, ruokapoliittista palstaa. Juuri hän avasi reittiä ruokaboomista kohti vihreää vallankumousta aina presidenttiehdokkuuteen asti.

On vaikea uskoa, että niinkin keskeisesti jokaista ihmistä lähellä oleva seikka kuten terveellinen, hyvä ruoka, ei ole noussut sellaisen tason kysymykseksi, että siinä tehtäisiin kummempia rakenteellisia muutoksia. Olen vieläkin tuohtunut siitä, että ruuasta ei ole koskaan annettu tulla niin suurta poliittista kysymystä, kuin sen pitäisi olla, vaikka kaikki sentään syövät.

5.VALKOVIININ KANSSA KOIVIKKOON
Joskus olen maistellut koivun lehtiä koivikossa, jostain syystä en koskaan tuo niitä ruokapöytään. Syön muutaman lehden, olen shamaani ja ajattelen, että yhtäkään lehteä en saa tuoda sieltä pois. En saa valmistaa niistä mitään. Mutta hyviä nuo tietyt lehdet ovat, ne ovat pehmeää vihreää kermaa kielellä.

Rituaali, jonka olen unohtanut, liittyy valkkariin ja syötäviin koivunlehtiin. Tein sen ennen aikaan jättämällä yllättäen milloin minkäkin rantamökin, jossa vietettiin bileitä: en tiedä miten olin päässyt raja-aidan yli. Olen tuoreen vihreässä koivikossa, hortoilen, kädessäni pullo. Puolikuiva porvoon lankku, bordeaux blanc, oli maultaan paras koivunlehtien maistelemisessa. Tavallisesti liian kovat ja hartsiset lehdet jäävät koskematta, niiden tanniinit ovat liikaa, mutta aivan varpumaisista koivunvesoista niitä löytyy. Koivun lehdet ovat vielä hieman nukkaiset ja pehmeät, niiden maku on lempeä. Tällaisessa huumassa saatoin harhailla pitkäänkin, riippuen kulloiseenkin rantamökkiin jättämäni kriisin tai pitkästyneisyyden määrästä.

Jos nyt uudistaisin rituaalin, se olisi lyhyempi ja selväpäisempi. Liebfraumilch, sopiva valkoviini jo nimensäkin puolesta, olisi nostalginen ja pehmeä. Ei enää pullon suusta juotuna, vaan lasista, avarammin kielelle valuvana.

Olisin koivikossa vain vartin tai yhden kokemuksen ajan. Viinin ja lehden rituaali. Silmäni sulkien: sillä vaikka lehdet tuntevat valon, ja ovat tulleet esille valon takia, niillä ei ole silmiä. Jätän katseen pois, niin että maku leviää maisemaksi kielelle. Kunnes nousisin ja palaisin rajaojan yli takaisin tielle.

6.VILLIINTYNYT, HALLITSEMATTOMAN RUNSAS
Villi luonto ei tunne ihmisen rajoja, puutarha tuntee rajat ja antaa satonsa; tuo voikukka on levinnyt kaikkialle, se ylittää kaikki ihmisen mitat ja määrät. Kun kerään voikukan nuppuja paahdettavaksi illallista varten, en ajattele kuinka paljon tältäkin niityn pientareelta jää poimimatta.

Saattaa olla, että kaikki on lopulta voikukan varassa. Se, minkä toinen nimi on leijonanhammas (Löwenzahn, dandelion) sisältää lupauksen. Tuo huomaamaton, yleinen ja äärimmäisen terveellinen yrtti, on levinnyt niin uskomattoman runsaaksi kaikkialle, aivan kuin se pitäisi pientä kehräävä ääntä, paratiisista nousevaa kesyn villiä ääntä, niin että maailmaan ei voi suhtautua kuin rennosti ja myönteisesti.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *