Sari Mäki-Penttilä maaliskuu 3, 2018

Viimeinen ateria

Wieniläistoimittaja Karl Wendl antoi hänelle nimen Ötzi. Hän oli kuollessaan hieman alle viisikymppinen, noin 160-senttinen mies, jolla oli mukanaan ase, tulentekovälineet ja sammaleeseen käärittyä ruokaa. Lomailemassa ollut saksalainen pariskunta löysi muumioituneen ruumiin Schnalstalin jäätiköltä Ötztalin vuorijonoon kuuluvalta Similaun vuorenrinteeltä palatessaan hiihtomatkalta. Löydön oletettiin olevan jokseenkin tuore vainaja, sillä alueelta on usein löytynyt jäätyneitä kiipeilijöitä. Selvisi kuitenkin, että ruumis on hyvin vanhaa perua. Itse asiassa Ötzin arvellaan kuolleen noin 3300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Tutkimuksissa on todettu, että hänen veriryhmänsä oli O ja että hänellä oli laktoosi-intoleranssi. Varsinkin ruuansulatuselimistä löytyneet erilaiset aterioiden jäänteet ovat paljastaneet Ötzin viimeisten tuntien toimet ja liikkeet.

***

Ihmisen ensimmäiseksi ateriaksi voidaan laskea äidin verenkierrosta meihin napanuoran ja istukan välityksellä suodattunut makujen kaiku kaurapuurosta, savustetusta kalasta tai suppilovahveroista. Ihannemuoto tästä ravinnekoktailista sisältää monipuolisesti erilaisia ravintoaineita. Eli ei ole ihan sama mitä äiti syö. Itse asiassa jokaisella suupalalla ja sen laadulla on merkitystä: äidin nauttima ravinto luo perustan sikiön kehitykselle. Jopa äidin mielenlaatu ratkaisee, sillä ahdistus lisää stressihormonin tuotantoa, ja osa tästä kortisolisatsista kulkeutuu väistämättä myös kohdun syvänteessä kehittyvän sikiön kohtaloksi.

Ensimmäinen ateriamme mitä todennäköisimmin on äitimme tai jonkun muun rintamaito tai sen korvike. Vauvan luontaisiin ominaisuuksiin kuuluukin alkaa heti synnyttyään matkansa emon rinnalle. Tämän matkan ensimmäiset eleet ovat hyvin hienovaraista suun aukomista ja suipistelua. Vähän myöhemmin vauva on valmis mönkimään kohti nänniä – ei suinkaan kiiruhtaen sen kimppuun, vaan viipyillen ja makustellen sen äärellä. Syvän otsaryppynsä ja merkillisen katseensa myötä vauva näyttää lähinnä mietteliäältä. Vähitellen hamuava suu tietää tarkalleen miten toimia, ja vaistomaisen sisäänkirjoitetun koodin ohjaamana vauva liukuu imuotteeseen ja tiettyyn rytmiin. Ja niin vauva imee, nielee, hengittää tasaisessa rytmissä.

Varsinkin ensimaidon tipat sisältävät rautaisen annoksen ravintoaineita, jotka valmistavat juuri elämänsä ensimmäiseen ulokkeeseen tarrautunutta uutta tulokasta maailmaan. Tämän ravitsemuksellisen täyttymisen mahdollistaa oksitosiini. Nännissä on runsaasti hermopäätteitä, joita vauva imiessään stimuloi, mikä puolestaan lisää äidin aivolisäkkeen oksitosiinin eritystä. Mielihyvähormoni supistaa maitokanavia ja puristaa rinnassa olevaa maitoa vauvan suuhun. Oksitosiini on aines, joka saa äidin hoivaamaan ja hellimään lastaan. Syntyy myönteinen kehä. Imetyksen laukaisema äidin mielihyvähormoni myös liukenee maitoon. Molemmat antavat ja saavat, jolloin todentuu yksi kauneimmista kahden ihmisen välisistä dialogeista.

***

Jokaisen elämästä on muodostettavissa ravintoon liittyvä makunarratiivi. Oma makutarinani kertoo ajalta ennen oman muistamiseni alkua: olin mieltynyt voin makuun ja söin sitä paljaaltaan. Isäni hampaita vihloo vieläkin hänen kertoessaan tarinaa minusta alle kaksivuotiaana järsimässä jonkinlaisilla hampaantyngilläni voita. Kotitekoisen voin maku on edelleenkin suuni tunnistama makuavaruus, mutta koskaan en enää voi millään tavoittaa pienen lapsen vimmaista keltaisen aineen imemis-järsimistuokiota ja sen avointa tietämättömyyttä. Voin vain kuvitella, kuinka vanhempani irvistelivät voin syömistäni Martta-mummun nauraessa ja kirnutessa. Tarinaan kuuluu myös Tauno-pappa, jolla oli oma puinen itsevuoltu lusikka. Sillä hän söi kaiken ruokansa ja sujautti sitten lusikan taskuun syönnin päätteeksi.

Lapsuuteni ruokanarratiivissa on erityisesti yksi henkilökohtainen muisto. Nimittäin kylmä kaurapuuro. Vanhemmat keittivät kaurapuuron ennen töihin lähtöään, ja koska me lapset halusimme herätä kouluaamuun vasta myöhemmin, puuro oli herätessämme jo aivan kylmää. Muistan punaisen ruokapöydän äärestä, kuinka puuro oli valmiina matalalla lautasella, jäähtyneenä eheäksi kiinteäksi levyksi. Leikkasin puurosta lusikalla palasen kerrallaan. Puuro irtosi kätevinä levyinä, ja kun sen oli syönyt, näytti siltä kuin lautasella ei olisi puuroa ollutkaan.

Useimmat makunarratiiviset muistoni ovat syntyneet ulkona. Kotimme oli pieni punainen talo, joka sijaitsi Kankaisten kartanossa. Siellä viljeltiin purjoa, sokeriherneitä, sokerijuurikasta ja kukkakaalta. Pellot olivat isoja ja usein kuljimme niillä. Koulumatkalla oli hauskaa eksyä valtavien varastohallien uumeniin,
piiloutua hyllyjen väliin syömään raakaa kukkakaalta. Punaisen kotimme takana kasvoi myös neljä omenapuuta, jotka olivat niin täynnä omenia, että sukulaiset pohjoisesta saakka tulivat niitä peräkärryllä hakemaan. Yhdessä omenapuussa oli kolo ja kolossa puukko, siellä vietin usein aikaa omenoita syöden. Se oli helpompaa kun oli puukko lähellä jemmassa.

Myös kalaa meillä syötiin paljon. Perheen yhteinen juttu oli käydä yhdessä merellä kalassa. Pilkkinyt olen ensimmäisen kerran todistettavasti jo kolmevuotiaana. Yksi erityinen makulanka läpi elämäni onkin savustettu kala. Myöhemmin perheemme palasi pohjoiseen. Tuo punainen talo ja perunamaa on purettu jo aikoja sitten, mutta omenapuut ovat yhä tallella.

***

Annikki-mummu asui vanhainkodissa. Hänen luonaan haisi toisinaan vanhalle kalalle. Yksi mummun tarjoama jälkiruoka oli sekametelisoppa eli kuivatuista hedelmistä tehty kiisseli. Se oli hänen suurta herkkuaan, mutta itse en pystynyt sitä syömään. Mielikuvitukseni loihti outoja tarinoita epämääräisistä palasista yhdessä kalan hajun kanssa. Ylipäätään kummallisen näköiset palaset rusehtavan kiisseliliman seassa näyttivät lähinnä siltä kuin joku olisi keittänyt sormenpäitä.

Mutta pääasia oli, että mummu oli siinä. Aina kun sain mahdollisuuden, livahdin mummun luokse. Mummu oli yksin minun. Pidin hänen tavastaan kertoa asioista, ja mielenkiinnolla kuuntelin myös hänen ja Aaro-papan välillä vellovaa vihaa.

Aaro-pappa asui tien toisella puolella palvelutalolla. Isäni palaa tarinoissaan toisinaan tähän appiukkoonsa, joka oli neuvonut Rajakorven kodin pihallaan savustavaa vävykokelasta hyvin omintakeiseen tyyliin. Aaro oli kyykkinyt tyypilliseen tapaansa ja nyppinyt käsiinsä kuivaa ruohoa ja viskannut sen savustuspönttöön virnuillen vävyyn päin, todeten, että tästä tulee savukalaan se todellinen ähä. Silmät vilkkuivat terävinä ja ovelina. Tätä nykyä maustehyllystäni löytyy mm. ähä-niminen mauste, joka ei suinkaan sisällä heinää, vaan oman isäni maustesekoitusta kalalle. Se taitaa sittenkin olla se oikeampi ähä.

Aikuisena kävin papan luona silloin tällöin. Siellä me istuimme hänen pelkistetyssä yksiössään, jossa oli vanha lipasto ja hänen itsensä tekemä pahkapöytä. Pappa poltti punaista norttia ja enimmän osan ajasta istuimme hiljaa. Tunnelmassa vallitsi pelkistetty avoimuus, jonka karuuteen mielellään vaelsin. Pappa ei koreillut olemuksellaan tai tarjoiluillaan, mutta yleensä jossain vaiheessa hän keppien varassa käveli keittokomeroonsa, keitti kuumaa vettä ja nosti kaksi vihreää kuppia pienelle polvenkorkuiselle pöydälle. Ja totesi, että täällä nyt ois.

Joimme kaakaoteetä. Emme koskaan pelkkää kaakaota tai teetä. Sen maku tuo vieläkin mieleen papan, nortin tuoksun, hänen kävelykeppiensä napseen sekä hänen naurunsa. Hän oli viimeisinä vuosinaan hiljainen, hieman vakavakin mies, mutta kun hän nauroi, se oli leveä ja syvä hörähdys, vähän kuin kaakaotee tai teekaakao ilman maitoa vihreässä lasisessa rosopintaisessa kupissa.

Pappa painoi kuollessaan 28 kiloa. Hän oli silkkaa luuta ja nahkaa, oman elämänsä omaperäinen Ötzi. Mutta mikähän mahtoikaan olla hänen viimeinen ateriansa? Todennäköisesti jokin niistä kartonkiastiassa olevista palvelutalon laitoskeittiön keitoista, joista oli syöty vain vähän. Tai sittenkin sillinpala. Loppusiivousta tehdessäni hänen jääkaapistaan löytyi mittava vajaiden sillipurkkien kokoelma.

***

Viimeiset ateriat kiinnostavat minua ajatuksena erityisesti. Jokainen ateria on minulle viimeinen, jonka äärelle asetun kuin juhlaan, koska se saattaa olla aivan hyvin se viimeinen. Elämähän lupaa meille vain kuoleman. Mielemme ja mielikuvituksemme loihtivat jokaiseen hetkeen tulevaisuuden, jotta voisimme
välttyä muistamasta haavoittuvuuttamme. Vauvalle jokainen hetki on samalla sekä ikuinen viimeinen että ikuinen ensimmäinen. Vaikka pätevyytemme imeväisajoista on laajentunut kaikkiin mahdollisiin suuntiin, pienuutemme ja haavoittuvuutemme on ja pysyy, eikä ole ollenkaan pahitteeksi harjoittaa
sen tunnistamista ja tunnustamista aikuisessa elonkulussa.

Suhtaudun jokaiseen ateriaan kuin viimeiseen kohtaamiseen rakkaan ystävän kanssa, sillä haluan välttää ruuan huolimatonta arkikäyttöä. Kunnioitan lautasen muodostelmaa ja kiitän siitä, mitä tämä planeetta on tällä kertaa tarjonnut. Näin huomaan syöväni lähinnä tuoksuja, värejä ja ruuan tarinaa. Porkkanan
oranssisuus keskellä pimeää vuodenaikaa tuo tunteen kuin söisi kesää tai aurinkoa. Salaatissa olevat pähkinät ovat tehneet pitkän matkan ja oliivien puristuminen öljyksi ravitsee sisäistä tarinankertojaani. Mieli ei suinkaan vaeltele ja ajattele, vaan se tunnustaa ruoka-aineiden olemuksen tässä ja nyt antaen
suulle mahdollisuuden olla läsnä maussa ja kaikissa sen sävyissä. Syntyy luonnostaan rauhallisuus ja kunnioitus; ruokailutilanteen puhdas alkutila, jonkinlainen luottamuksellinen perusta, jossa ruokailu toteutuu luonnollisen eheässä rytmissä, kun suu vastaanottaa, puree, nielee ja hengittää.

Hätäisesti syövän ja nielevän ihmisen viimeisen aterian todisteet löytyvät kuolinsyytutkimuksissa hänen henkitorvestaan. Rauhoittuminen ruuan ääreen kuin viimeiselle aterialle edistää sitä, että pureskelen luonnostaan huolellisemmin. Näin merkittävä osa ruoan ravinteista ei suinkaan hulahda läpi, vaan ruumis pystyy hyödyntämään ne paremmin. Syntyy suloinen paradoksi, viimeinen ateria palvelee elämää.

***

Olen myös erittäin tietoinen siitä, että syötävää intohimoisesti hamuava suuni on toisinaan väärässä. Varsinkin väsyneenä, jolloin minussa voi käynnistyä niin sanottu sokea syöminen. Vääristynyt nälkätutka ohjaa jääkaapille ottamaan pikaisesti jotain ja olemaan lähinnä järkensä menettänyt hedonistinen syömäautomaatti. Pian olen uudelleen siristelemässä jääkaapin valon kajossa. Tässä olotilassa kun erehtyy kauppaan, pääsee esille suun kyky johdattaa harhaan. Täydellisen muotoiset ja väriset leivokset täydellisesti valaistuissa lasivitriineissä alkavat viestittää minulle kielellä, jota ymmärtää vain suuni ja sen makusensorit.

Uskon, että ihmisellä voi olla myös henkinen nälkä. Hamuava suumme on siis oikeassa, mutta tulkintamme väärässä, mikä ohjaa vääristyneeseen syömiseen. Aivomme muistavat suuhun liittyvän imeväisen mielihyväsylitilan, mutta jokin henkinen nyrjähdys ohjaa ajattelemaan luontaisesta haavoittuvuudestamme
kohoavaa haikeutta ja levottomuutta fyysisenä nälkänä, jolloin suuntaudumme syömiseen. Kyse ei ole maidosta ja imemisen mielihyvästä eikä siitä, mitä saamme suuhumme, vaan tuosta rauhan, sylin ja turvan kokemuksesta ja tarpeesta. Kenties meillä on kaipuu seesteisyyteen ja turvaan, jota koimme ravinnon äärellä silloin, kun vain hengittämisellä, imemisellä ja nielaisemisella oli merkitystä.

Vaikka tiedollisesti tiedän, että väsymys saattelee mieleni tekemään glukoosi-mielihyvä-kepposen, olen toisinaan hyvin altis lankeamaan, sillä se tuntuu olevan niin vakuuttava ja oikeassa. Mutta sen vaatimukset ovat kohtuuttomia, eivätkä ne lopu syömismielitekoina koskaan. Olenkin opettanut itseni ajattelemaan kauppojen ihanaiset leivokset sokeritaideteoksiksi, joita ei ole tarkoituskaan syödä.

Olen opetellut harjoittamaan myös nälkää. Tavoitteena ei ole askeettinen kärsimys, vaan perustan muistaminen. Ainainen kylläisyyden tunne tekee olon veltoksi ja laiskaksi. Nälkä valpastuttaa ja kirkastuttaa. Kosketus vuodenaikakiertoon, taivaankappaleiden liikkeisiin ja tähtitaivasnäkymään on sama kuin yhteys nälkään. Kosketuksen menettäminen perustaan edistää sisäistä näivettymistä, eikä siitä mikään suuhun tungettu herkkupala pelasta. Sitä paitsi tietoinen nälkä ja nautinto ovat hyvä yhdistelmä; ruoan ääreen asettuminen nälästä käsin luo syömiseen hiljentymistä ja tarkoituksellisuutta. Nälkä antaa elämälle sopivan ähän.

***

Minulla on vahva vaeltajan kaipuu metsään, mikä on saanut aikaan sen, että useat ruokaorientaationi toteutuvat ulkona retkikontekstissa. Viime vuosien ajan olen kokannut lähes kaikki kesieni ateriat ulkona tulella. Arkisten kesäaamujen tai iltojen kokkailut tulilla ovat hyvä tapa alkaa ja päättää päivänsä. Rutiini tuo sujuvuutta, ja olen oppinut lukemaan tulta ja säätelemään lämpöä erikokoisilla tikuilla ja kepeillä juuri sopivaksi.

Talvinen ateriointi tulilla on sisikuntani ainaista vaeltajaa henkisesti hyväilevä, jopa pyhyyttä hipelöivä kokemus. Nautin erityisesti talvikauden lumen paljoudesta ja päivän lyhyydestä, joten lähden usein tarkoituksella liikkeelle paria tuntia ennen auringonlaskua. Näin saan sekä valoajan tarjoaman ilon että voin kokea myös hämärän laskeutumisen ja pimeyden. Tällä kertaa rinkkaan on pakattuna ruokatarpeet, juomavettä ja puukko, tulitikut ja kuivia syttöjä sekä neopreeninen istuinalusta. Se takaa takapuolen lämpimänä pysymisen ja tekee nuotiolla olosta silkkaa luksusta. Tarkoitukseni on kulkea muutama kilometri oletetulle nuotiopaikalle, joten olen sijoitellut rinkan pohjalle myös muutamia koivuhalkoja.

Talvisella vaelluksella parasta on jonkinlainen luonnon mystinen suppeus ja sisäänpäin kääntyneisyys. Se, ettei oikein missään tapahdu yhtään mitään. Hiljaisena myhäilevä maisema on kuin suuri universaali passiivi, jonka ainoa näkyvä liikkuva osa olen minä. Tämä luo puitteet luovaan ja villiin vapautumiseen.
Valkeat puhtaat ja koskemattomat umpihanget ovat suorastaan kutsu unohtamiseen, irtiottoon ja seikkailuun. Lumikengät jalassani suovat täyden vapauden etsiä ja kulkea omaa reittiä. Ja juuri reitin etsimisessä ja muotoutumisessa vaeltamalla tuntuu olevan jotain erityisen kiehtovaa. Tunnen kuinka siinä toteutuu ihmisluonnon syvin olemus. Vaeltaa ateriansa ääreen.

Lumikenkien lisäksi minulla on jalassa vaelluskenkään kiinnitetyt lumisuojat, jotka estävät lumen pääsyn kenkään ja lahkeeseen. Tällä kertaa tarpeen on myös hupullinen takki. Viime päivät on satanut uutta lunta paljon ja sen kevyet pölyt suorastaan notkuvat puiden oksilla. Tiheän puuston läpi vaeltaminen onkin
itse asiassa vaeltamista valkoisessa pölysateessa, sillä hentoinenkin koskeminen puun oksaan tai runkoon saa kaiken sen valkoisen pölyn putoamaan ylleni.

Välillä maaston muodot ja luonnolliset esteet yllättävät ja pakottavat kulkemaan mutkitellen. On haasteellista säilyttää tietoisuus kulkusuunnasta varsinkin nyt, kun taivas on pilvessä eikä ole aurinkoa opastamassa.

Olen kulkenut täällä ennenkin, joten metsän muodot ja puuvyöhykkeiden vaihtelut ovat luomassa jonkinlaista suurpiirteistä muotoa, jonka perusteella suunnistaa. Aika ajoin on kuitenkin mietittävä kulkemistaan. Vaikka lumeen jää selkeät vaeltamisen jäljet paluuta varten, voi lumisade kuitenkin milloin tahansa pyyhkiä kaiken tasaisen puhtaaksi.

***

Tiheään kasvaneiden lumimassaisten puupatsaiden jälkeen saavun aavalle, jossa kevyt tuuli käy kasvoille. Tunnelma on upea, ilta hämärtyy jo. Pian valo taittuu täyteläiseen sinisyyteen, kunnes sulkeutuu puhuttelevaan mattamustaansa. Juuri siinä pimeän kynnyksellä saavun nuotiopaikalle. Alkaa haasteellisin osuus. Kuinka maltan pukea lisävaatteet, sillä ajatus riisumisesta ja pukemisesta pakkasessa hikisenä ei järin houkuttele, mutta se kannattaa tehdä. Sitten toinen kärsivällisyysharjoitus. Olen väsynyt, hikinen ja nälkäinen, joten haluaisin nappia painamalla lämpöä ja ruokaa heti, mutta kaivan itsestäni esiin sen verran seesteistä Buddhaa, että rakentelen nuotion huolella.

Ja hauska on ääni, kun kirves halkaisee pakkasen kovettaman halon. Kiehisiä vuollessa ilmoille viriää puun tuoksu. Pienen ähräyksen jälkeen puukattaus on valmis sytytettäväksi. Ranneliike-raapaisu ja tikun tulipäänuppi leimahtaa liekkiin, joka tarttuu ensin ohuisiin puulastusiipiin, kunnes nappaa koko
keon omakseen. Se on riemullinen hetki. Ja se ääni. Huumaava humahdus, jota seuraa määrätietoista leveää kohinaa, jota säestää lämmön aalto. Valo heiluu ja tanssii ja tulen pitkävartiset kourat kurottelevat kohti pimeää taivasta.

Tuli tasaantuu hilpeäksi oranssiksi, joka lepattaa sekä olemuksellaan että äänellään. Tässä vaiheessa on luontevaa kiehauttaa vettä kattilassa. Kahvin ystävät aloittavat täydellisen ateriansa sisikuntaa ja sielua lämmittävillä nokipannukahveilla, mutta minun täydellisen aterian rituaalini jatkuu kaakaoteellä.

Vähitellen tulen siivet pienenevät ja päällä olevien puiden alle muodostuu hiillosta. Siirrän palavia puita sivuun ja valmistelen hiillospedin tätä täydellistä ateriaa varten. Alkupalaksi on oliiviöljyssä kieriteltyä kauraporkkanaleipää, jonka paahdan tikkuun tökättynä. Leivän pinta rapistuu täyteläisen rapeaksi, oliiviöljyn pehmeyden säilyessä leivän sisuksissa. Seuraavaksi foliokääreessä lämpenee porkkanalaatikko ja suppilovahveropiirakka. Syödessäni ajattelen, että tuli ja porkkana ovat värisisaruksia. Ja mikä voisikaan olla täydellisempää kuin hiilloksen hehkussa kuumennettu ruoka keskellä metsän hiljaisuutta, oli ruoka sitten mitä hyvänsä.

***

Ötzi menehtyi vuoristossa vaeltaessaan. Yksi arvaus esittää, että hän eksyi myrskyssä. Toisen näkemyksen mukaan hänet olisi surmannut selkään osunut nuolenkärki. Viimeisenä päivänään Ötzi oli vaeltanut vuorella leveissä karhunnahkapohjaisissa lumikenkämäisissä jalkineissaan. Yllään hänellä oli mm. heinästä kudottu viitta ja mukanaan eväitä ja tulentekovälineet. Hän kuumensikin viimeisen ateriansa nuotiolla ylhäällä vuoristossa.

Eläessämme ja kuollessamme meissä näkyvät ruokailumme jäljet. Nuo jäljet on paljastettavissa jopa 5300 vuoden päähän, varsinkin jos ruumiimme päätyy meidät hyvin säilövään luonnon jääkaappiin eli jäätikölle. Ötzin suolisto tallensi hänen elämänsä viime hetket. Poikittaisesta paksusuolesta löytyi lihaa, vehnää, sananjalkaa, savikkaa ja palkokasveja sekä männyn ja kuusen siitepölyä. Mahalaukku oli tyhjä. Ohutsuolessa oli vehnää, isopeuran lihaa ja monenlaisia kasveja. Laskeva paksusuoli piti sisällään esikkoa, palkokasveja ja rentukkaa, humalapyökin, pähkinäpuun ja koivun siitepölyä. Sigmasuolesta löytyi vuorikaurista ja vehnää. Peräsuolesta lihaa, vehnää ja sananjalkaa. Luuston mineraalikoostumusten perusteella on selvinnyt jopa Ötzin lapsuuden asuinpaikka. Hammaskiille ja suolistossa olleet viljan jauhinkivistä irronneet hiput puolestaan paljastivat hänen aikuisikäisen kotikylänsä.

***

Tässä talvi-illan hämäryyteen käpertyneessä hiljaisuudessa on sopivaa pohtia viimeisen aterian ulottuvuutta. Äitini ruokanarratiivi päättyi kolme päivää ennen hänen kuolemaansa. Yhtäkkiä hän vain lakkasi pitämästä ruokaa olennaisena. Hänen viimeiseksi varsinaiseksi makuelämyksekseen jäi maitokahvitilkka sekä stavialla ja merisuolalla maustettu lakritsipastilli. Aivan viimeisenä hän antoi suunsa limakalvojen vastaanottaa geelimäisen rauhoittavan ruiskeen siinä vaiheessa, kun hän kipujensa jälkeen rauhoittui ja sai sanottua minä olen lopussa. Ja niin hänen elämänsä tyrehtyi ja minun makunarratiivini syntymänjälkeinen alkulähteeni oli poistunut keskuudestani.

Elämän lopullisuus, suppilovahveroni tai porkkanani viimeisyys eivät suinkaan saa maustettua olemustani synkäksi vaan pikemminkin avoimeksi. Ateria voi todellakin olla se viimeinen. Pimeys on laskeutunut ja alhaalla roikkuvat pilvet voisivat täyttää jälkieni nielun. Jo itsekseen oleminen talvisen metsän ytimessä edistää sitä, että oma pienuus kiteytyy viisaudeksi ja puhdistumista aikaan saavaksi vapautumiseksi. Luidensa ja suolensa tuumailu, patologin tai arkeologin käsiin joutumisen ajatteleminen, saavatkin lähinnä nauramaan. Tunnen suurta huvittuneisuutta tulevan arkeologin puolesta, joka yrittää paikantaa minut
johonkin syömistekojen perusteella. Koen ajallisen tajuamisen vavisuttavan ähää-elämyksen.

Pohjois-Pohjanmaalla Hakoperän takaisella Mustajoen rannalla olevalla nuotiopaikalla syömäni syksyiset piirakkasienet olen poiminut 600 km päästä Naantalin Luonnonmaalta. Mukana on vesijohtovettä Temmeksen kylältä 13 kilometrin päästä. Pahkasta koverrettu kuppini on Suomen Lapista ja porkkanalaatikon porkkanat Pohjanmaalta. Teeainekset olen kerännyt kesällä 22 kilometrin päästä, joten kenties mesiangervo, horsma ja siankärsämö näkyvät suolinarratiivissani vahvoina siitepölytodisteina. Se puolestaan olisi todiste kesästä. Talvea ei tajuaisi kukaan kuolinhetkeni olemuspuoleksi, ja miksi tajuaisikaan, sillä 5300 vuoden päästä talvea ja tarinoita lumesta pidettäisiin kenties vain hassuna valkoisena myyttinä.

Jostain umpilisäkkeen perukoilta voisi löytyä puukuidun palasia, jotka ovat peräisin tuosta Martta-mummun voikirnusta Oulaisten Vesalasta Lumimetsäntien varrelta. Puolestaan tuhka ja tuliäämät nautitun ravinnon olemuksessa saattaisivat narrata luulemaan, että olen jopa kivikautinen kokkailija. Tosin lukuisat ruumistani kyllästävät lisäaineet paikantaisivat minut väistämättä tälle vuosituhannelle.

***

Lopuksi hiilloksen oranssi väreily yllyttää pujottamaan pihlajatikkuun vielä oliiviöljyssä ja hunajassa kieritellyn rinkelin, jonka halkeamassa sulaa pala suklaata. Suuni hamuaa sen antaumuksella omakseen imitoiden elämän alkumetrien rytmillistä logiikkaansa; hamuaa, pureskelee, nielee, hengittää.

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *