Risto Niemi-Pynttäri toukokuu 12, 2017

Suuri taantumus

Bruno Latour:
”Englanti on ajautunut takaisin Imperium-unelmiinsa 1800-luvun tyyliin; Amerikka pyrkii suureksi taas, sodanjälkeisten, 1950-luvun seepianruskeitten valokuvien tyyliin. Eurooppa, mannereurooppa, huomaa olevansa yksin, heikkona ja jakautuneempana kuin koskaan. Puola eksyy fiktiivisen kansan kuvitelmiin; Unkarissa hyväksytään vain ”kantaunkarilaiset”; tanskalaisia, ranskalaisia ja italialaisia liittyy puolueisiin, jotka haluavat rakentaa muurit kuvitteellisille rajoilleen. Katalonialaiset, skotit, ja flaamit pyrkivät itsenäisiksi. Samaan aikaan venäläinen karhu nuolee huuliaan ja Kiina on viimeinkin toteuttamassa unelmaansa Kuningaskunnasta, piittaamatta naapurikansojen intresseistä. Eurooppa on hajoamassa palasiksi; se on jo pähkinänsärkijässä. Tällä kertaa se ei voi luottaa Yhdysvaltoihin, jota nyt hallitsee Kuningas Ubu. Hänkään ei piittaa Euroopasta.

Ehkä nyt olisi aika kunnostaa yhdistynyt Eurooppa. Vaan ei sellainen, josta esi-isät unelmoivat sodan jälkeen, ei sellainen joka perustuisi rautaan, hiileen ja teräkseen; eikä viimeaikaiseen toiveajatteluun, että yhteisvaluutta ja standardointi voisi pelastaa sen historialta. Ei: jos Euroopan täytyy yhdistyä, se johtuu yhtä vakavista uhkista kuin 50-luvulla – tosin tällä kertaa Euroopan mantereen tulisi ottaa paikkansa historiassa, joka on aivan erilainen kuin viime vuosisadalla.”

Teksti on vapaa käännös juuri julkaistusta Suhrkampin saksankielisestä kirjaprojektista  – Die Grosse Regression. Siinä intellektuellit eri puolilta maailmaa tarkastelevat ”suurta taantumusta”.

Bruno Latour on ranskalainen filosofi, jonka sitaatista saa yleisnäkymän taantumuksen kentälle. Ranskaa ei tässä mainittu,mutta Ranskan tapa kääntää selkä tulevaisuudelle on toisaalla hahmotettu  nostalgisena ilmapiirinä, kaipuuna aikaan jolloin Ranska oli talouden, aseiden ja kulttuurin suurvalta. Sanapari ”Kansallinen rintama” kiteyttää tämän nostalgian elementit.

Tilanne ei ole vielä muuttunut, vaikka Le Pen hävisi ja uusi presidentti seisoo nyt ”uskaltamisen jalustalla”, kuten Jacques Attali visioi Sata päivää aikaa saada Ranska onnistumaan (2016) pamfletissaan. Tuo ”uskaltamisen jalusta” on Attalin mukaan hetki ennen mielipidemittausten karikoita.

* * *

Lennokkus polittisessa esseistiikassa vie lukukokemuksen lähelle fiktiota.

Bruno Latourin tekemä yleiskatsaus tuntuu osuvalta ehkä siksi, että siinä on selkeä väite: taantumus on noussut kansallisten ”great again” hourailujen myötä. Latour kehittelee tarkkoja metaforia taantumuksen kaudesta: populistisista epidemioista ja regressiivisistä unista, joissa mennyt suuruuden aika kuvitellaan takaisin. Tarvitaan jotain, mihin voidaan hetken aikaa uskoa – kuten Great Britain.

Kuten kirjallisuuden ystävät arvaavat, puhe on metaforisista harhoista, mielikuvista, joissa valtava määrä tosiasioita ohitetaan.  Mutta se tapahtuu sekä kritiikin kohteessa että kriitikossa. Latourin ilmaisussa ”Eurooppa huomaa olevansa yksin”  olen kuulevinani kuinka nyt 70-vuotias filosofi suosii Churchillin retoriikkaa,1950-luvun kansakunta-puheiden sanastoa. Tunteelliset metaforat kukkivat pelkästään yhdellä puolella asiaa, osuvasta kielikuvasta ei löydy monipuolisuutta.

Sanotaan myös, että metaforat menettävät pian lumonsa. Tämä ei ole koko totuus. Kun puhutaan kuolleista metaforista, on huomattava, että ne vain uinuvat. Se, mikä joskus on ollut suuri ja loistava kielikuva, vaipuu unohdukseen. Mutta milloin tahansa se saattaa aktivoitua jossain erehdyttävän tuoreelta näyttävässä kielikuvassa. Muinoin runoilijat ”kirjoittivat sydänverellään”. Jotain samanlaista omakohtaisuuden hyökyä on tavassa puhua ”tilittämisestä”. Sittemmin ”iholle meneminen” kirjoittamalla – ikään kuin ennakoi jo kirjalliseen itse-viiltelyyn ja veren vuodatukseen viittaavan metaforan aktivoitumista. Myöskin ilmaisu ”antaa henkensä isänmaan puolesta” pysyttelee nykyisen taantumuksen taustalla ehkä vain odottaen uudistunutta ilmiasua.

* * *

Toisaalta, edes valistuksella ei päästä eroon regressiivisistä unista, koska sellaisia unet ovat. Yritys suoraviivaisesti torjua nämä menneestä nousevat kuvitelmat alkavat ennen pitkää painaa silmäluomia, jatkuvaa valppaus tuntuu mahdottomalta.

Tuntuukiin, että myös Eurooppa-nostalgiasta käydään kamppailua. Minua eivät elähdytä haaveet suurten kansakuntien paluusta, ei maajoukkueiden nousu urheilukentille; tällä hetkellä minun nostalgiani liittyy mannermaisen filosofian tuloon Suomeen 1980-luvulla. Eurooppalaisia puheevuoroja radio-sarja alkoi silloin. Aikanaan juuri nuo puheenvuorot, jossa yhteiskuntafilosofit spekuloivat ajankohtaisia kysymyksiä, loivat minulle mielikuvaa Euroopasta älykkään keskustelun mantereena. Ajattelin, että eurooppalaisuus tarkoittaa kiihkeää, käsiä heiluttelevaa keskustelua.

Jokin aika sitten Eurooppalaiset puheenvuorot alkoi kummitella minulle. Puheenvuoroja löytyi muovikasseista, kaseteille äänitettynä, vuokraisäntäni, latinisti, Erkki Palmènin kuoleman jälkeen. Ensin pelastin niitä roskiksesta, kun vainajan asuntoa tyhjennettiin. Sitten pelastin niitä kellarivarastosta.

Varsinaisesti halusin kuulla Palmènin juomalauluja kasetilta, mutta tuo harmaahiuksinen latinisti jätti jälkeensä kasettiröykkiön Eurooppalaisia puheenvuoroja. Kelasin ja kuuntelin valikoimia poliittisten ajattelijoiden esseistä, suomeksi luettuina. Ne olivat peräisin 80- ja 90-luvuilta. Tunne oli aavemainen, mutta en ollut huolestunut kummituksen tempuista: tuskin kauhistuisin, jos yöllä havahtuisin siihen, että vanhaan dekkiin unohtunut kasetti pyörähtäisi liikkeelle. Pahempaa olisi se, että uskoisin olevani hereillä ja kuuntelevani ajankohtaisia puheenvuoroja radiosta, mutta aika olisi jo täysin muuttunut.

Sitten huomasin, että niin on käymässä. Eurooppalaisia puheenvuoroja on nyt 35-vuotta pyörinyt radio-ohjelma.  Ohjelma pyörii yhä – mutta uusintoina. Se palauttaa kuulijansa lumoaviin menneiden vuosien takaisiin aikalaisanalyyseihin. Esimerkiksi ”Ranska kriittisessä tilassa” nosto on vuodelta 2011. Miten kammottavaa: olin kuunnellut sitä hetken, kunnes havahduin siihen, että näkemys on kuuden vuoden takaa, eikä puhujansa päivittämä.

 

 

 

 

 

 

 

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *