Päivi Savolainen heinäkuu 7, 2018

Silmänräpäyksiä

1.

Keltaista nestettä valuu pitkin poskiani. Koetan olla räpyttelemättä, kun silmälääkäri tutkii mykiöitäni mikroskoopilla. Hän katsoo syvälle silmiini, vaikkeivat katseemme ole juurikaan kohdanneet, korkeintaan hipaisseet, sillä lailla viileän kohteliaasti. Meidän välissämme on tekniikkaa, kuten tuntuu ihmisten välissä nykyisin olevan. Poistun keltaisine silmineni juurikaan lääkäriä kohtaamatta, koska hän oli kääntyneenä koneen, välineen tai kirjoitetun informaation puoleen. Saan lähetteen yliopistolliseen sairaalaan, koska vasen mykiöni on epäilyttävä. Minulla epäillään glaukoomaa, jota sairastavat molemmat vanhempani, ja myös jo edesmenneellä mummollani oli silmänpainetauti. En hätäänny tästä löydöksestä, silmänpaineeni on ollut koholla jo vuosia. Mutta alan miettiä näkemistä ja katsomista, mitä se on, mitä siihen liittyy?

 

2.

Lapseni on viiden päivän ikäinen, eikä hän ole vielä kunnolla avannut silmiään, kurkkinut vain varovasti luomien raosta, leikkinyt piilosta. En pysty antamaan hänelle nimeä, koska en näe kuka hän on. Meillä ei ole yhtään pojan nimeä valmiiksi mietittynä, koska ultraäänen mukaan – tai oikeammin tulkintana tuosta rakeisesta kuvasta – tulija olisi ollut tyttö. Pitäessäni poikaani kasvot minuun käännettyinä, ikäänkuin kuin yrittäen tulkita hänen kasvonpiirteitään, räväyttää lapsi isot, siniset silmänsä levälleen. Intuitiivinen välähdys käy lävitseni; hänhän on ilmiselvästi Elias! Myöhemmin ajateltuna tuohon nimeämiseen liittyi sellaista sukupuolinormatiivisuutta, mitä en silloin tiedostanut. Nimi ei siis varsinaisesti paistanut Eliaksen silmistä, vaan se oli tulkintani hänestä silloisen ajatusmaailmani läpi suodattuneena. En ehkä uskokaan ajatukseen ihmisen pysyvästä nimi-identiteetistä, ja ajaessani autoa kysäisen Eliakselta, onko hän tyytyväinen nimeensä. ”Emmätiiä”, mutisee nuorimmaiseni takapenkiltä kuulokkeet päässä. Vaihtuvan nimisysteemin mukaan kolmeatoista lähestyvä Elias olisi kenties Hän-joka-pelaa-Fortnitea-liikaa. Oksitosiini-vauvankatse on siirtynyt äidistä adrenaliinitasoa kohottavaan victory royalen jahtaamiseen.

 

3.

Hilma katsoo minua silmiin, ja katseessa on hätää. Hän käy töykkäisemässä kuonollaan ja piipittää hiljaa. Sytytän yövalon, jonka kellertävässä valossa hänen silmänsä näyttävät kosteilta ja anovilta. Kello on neljä yöllä ja kestää hetki ennen kuin tajuan Hilman haluavan ulos. Puen nopeasti päälleni, ja ulos ehdittyämme Hilma alkaa ripuloida. Olen opettanut Hilman katsomaan minua silmiin lupaa pyytäessään. Vai katsooko hän siksi, että itse haluaa? Olen lukenut, että koiran ja tutun ihmisen välinen katse erittää koirassa oksitosiinia eli mielihyvähormonia. Mutta miten koiran katse vaikuttaa ihmiseen? Etologi Barbara Smuts kertoo sekarotuisesta koirastaan Safista, joka opetti häntä meditoimaan. Smuts oli mennyt metsään leikkimään Safin kanssa kohentaakseen surullista mielialaansa. Jonkin aikaa leikittyään Safi kieltäytyi noutamasta keppiä purosta ja jäi intensiivisesti tuijottamaan:

 

Yritin houkutella häntä jatkamaan, mutta hän vain seisoi vedessä minua tuijottaen. Lopulta Safi nousi saarekkeelle noin kymmenen metrin päässä rannasta ja asettui makaamaan katse käännettynä minua kohti. Hänen läpitunkeva tuijotuksensa kiinnitti huomioni, ja minä istuin rannalle kasvot häneen päin. Safi katsoi suoraan minuun liikkumattomana, ja katsoessani hänen silmiinsä kehoni rentoutui. Hänen kasvoistaan tuli maailma, ja tunsin vajoavani hänen olemukseensa. [–] Noin 20 minuuttia Safi pysyi paikoillaan tuijottaen silmiini, minkä jälkeen hän tuli hiljaa takaisin luokseni ja paneutui makuulle viereeni. Synkkä mielialani oli hävinnyt.

 

Smuts aloitti säännöllisen meditoinnin ulkona Safin avustamana ja pitääkin Safia tietoisempana kuin joitakin tuntemiaan ihmisiä. Esikoiseni Sindri kokee etteivät ihmiset ansaitse koiria, tarkoittaen että koirat ansaitsisivat jotain parempaa. Ehkä hän on oikeassa. En luultavasti koskaan pysty antamaan niin paljon Hilmalle, kuin hän antaa minulle.

 

4.

Jacques Derrida kirjoittaa kissan katseesta hetkellä, jolloin hän on alasti. Kissa haluaa poistua huoneesta, ja Derridan ”on vaikea hillitä itsessään protesti säädyttömyyttä vastaan, sitä sopimattomuutta vastaan, kun huomaa olevansa sukuelin paljaana [–]”. Derridalle kysymys muodostuu jokseenkin ontologiseksi: ”kuka minä olen (ketä minä seuraan) hetkellä, jolloin eläimen äänetön katse, esimerkiksi kissan silmät, yllättävät minut alastomana, ja minulla on suuria vaikeuksia päästä yli nolouden tunteesta.” Pohdinta jatkuu alastomuudesta eläimen kaltaisena, ja toisaalta, onko eläin alaston? Olen ollut saunassa Hilman kanssa, enkä sen perusteella voi jakaa Derridan kokemusta. Ehkä Hilma ei katsonut minuun häiritsevästi, tai ehkä se johtuu siitä, että kissat todella osaavat katsoa ihmisiä häiritsevästi. Suunnittelin lavastavani alastoman kohtaamisen Hilman kanssa, mutta se ei ehkä saavuttaisi oikeanlaista momenttia. Tai ehkä pelkään mahdollista häpeää ja siitä kirjoittamista; olla kaksinkertaisesti alaston.

 

5.

Keskustelu kääntyy katseen valtaan eräänä marraskuun loskaisena iltana, kun olen kävelemässä ystäväni Millan kanssa vanhempainillasta. On sellainen sää josta pidän, loskaista ja kosteaa, energisiä tuulen pyrähdyksiä. Pysähdymme katulampun alle odottamaan liikennevalojen vaihtumista. Ne vaihtuvat useamman kerran jutellessamme, ja koetan saada selville, minkä väriset Millan silmät ovat, mutta keltaisuudessaan katulampun valo vääristää, silmät ovat kuulemma vihertävän harmaat.

Milla kertoo miehestä, joka vankilan sanataidekurssilla käyttäytyi häntä kohtaan haastavasti. Siinä missä muut kurssilaiset kuuntelivat hajamielisinä, tuijottelivat ikkunasta ulos tai piirtelivät, tuijotti tämä mies häntä herkeämättä, leveässä äijähaara-asennossa, maskuliinisuuttaan korostaen. Kun tuli keskustelun vuoro, suolsi samainen mies rasistisia ja väkivaltaisia kommentteja pyrkien kääntämään keskustelun aina haluamaansa suuntaan. Ystäväni pyrki suhtautumaan mieheen yhtä ystävällisesti ja neutraalisti kuin toisiinkin kurssilaisiin, antamatta kuitenkaan hänen ilmiselvästi haastavien eleidensä vaikuttaa omaan toimintaansa.

Kerran Milla pyysi miehiä kirjoittamaan runon, ja kyseinen mies kirjoitti väkivaltaisen runon, jonka hän myös halusi esittää toisille. Hän puhui uhmakkaasti ja kiiruhti runon läpi vihan voimalla. Milla kiitti miestä ja pyysi häntä toistamaan esityksensä, lausumaan hitaasti ja selkeästi, kohdat joissa ihmisiä räjähti ja mitä kaikkea runossa tapahtuikaan. Mies oli yllättynyt, mutta esitti runonsa uudestaan, hitaammin, artikuloidummin. Luennan jälkeen hänen katseensa oli pehmeä, olemuksensa rennompi. Tämän jälkeen hän puolusti aina Millaa, jos joku muista vangeista hangoitteli. Hän kaipasi kohtaamista ja sai sen kenties yllätyksekseen vihanpurkauksensa aiheuttaman tuotoksen kautta.

Olikin joku, joka ei tuominnut, oli hyväksyvä katse. Ja sitten, loppuisivatko kaikki vihanpurkaukset hyväksyvään katseeseen? Ja pitäisikö niiden loppua?

 

6.

Da Vincin Mona Lisa katsoo aina kohti, meitä kaikkia. Temppu onnistuu kuulemma valon, varjon ja perspektiivin pysyvyydellä; koska nämä elementit eivät muutu – toisin kuin tosielämässä eteenpäin katsovan ihmisen ja liikkuvan katselijan välillä – näyttää katse seuraavan. Jules de la Gournerie pyrki jo 1800-luvulla selvittämään ilmiötä matematiikan avulla siinä kuitenkaan onnistumatta. Läpimurto tapahtui vasta vuonna 2004 ja siihen tarvittiin tietokonetta. En päässyt nuoruudessani tätä Mona Lisan ominaisuutta testaamaan, sillä valtavan turistijoukon ympäröimä maalaus oli sullottu lasikaappin, eikä sen edessä juurikaan mahtunut liikkumaan. Osasinkohan edes ajatella La Giocondan katseen ulottuvuuksia?

Viime vuosituhannen lopulla silloinen puolisoni, islantilainen kuvataiteilija, teki minusta maalauksen, jossa katseeni seuraa katsojaa. Tuntuu kummalliselle katsoa omaa katsettaan, joka seuraa minua. Kuka on tuo itseni toisinto ja oman katseeni toisinto? Tunnistan maalauksesta itseni, enkä se kuitenkaan ole minä, onhan se maalattukin melkein kaksi vuosikymmentä sitten. Katse on yhtä aikaa sulkeutunut, ja ehkä sisäänpäin kääntynytkin, mutta silti se tuntuu seuraavan, siinä on uteliaisuutta. Minua huvittaa ajatus, että ehkä maalauksen minä seuraa tarkkaavaisesti seuraavia sukupolvia, kun kirjoittavaa minua ei enää ole. Olen ajatellut etten halua teosta kotini seinälle seuraavan katseen takia (jos kävelisin yöllä alasti kuunvalossa hakemassa vettä, mikä olisi epätodennäköistä), mutta kysymys on siitä etten halua sitä kadoksissa olevan ihmisen katsetta, millainen lähes väistämättä jokainen parikymppisenä on.

 

7.

Minut on istutettu näkökenttätutkimukseen, jossa toinen silmäni on peitetty, ja otsani ja leukani ovat työntyneet eräänlaiseen telineeseen, jonka edessä on puolipallomainen kupu. Kuvun sisälle heijastetaan valopisteitä; niitä nähdessäni minun on määrä painaa kädessäni olevaa summerilaitetta. En saa kääntää päätäni, vaan minun tulee katsoa suoraan edessäni loistavaa kirkkaampaa valopistettä, kuin kaukaista kiintotähteä. Valopisteiden laukatessa kuvussa ne tuntuvat sekoittuvan omiin näköharhoihini. Silmissäni kipunoi, ja naksuttelen summerilaitetta tiuhaan.

Yksisilmäiseksi käärittynä koen olevani kuin skandimytologian Ó ðinn, joka on uhrannut toisen silmänsä Mimirin lähteeseen hinnaksi viisaudesta (en tosin usko glaukooman viisastuttavan ketään). Istuimeni muuttuu Hliðskjálfiksi – sotaisan runouden jumalan korkeaksi istuimeksi, – ja Gylfin harhanäyn mukaan ”kun Alfóður istuu tällä istuimella, näkee hän kaikki maailmat.” Valkoinen lumimaailma, ja kiintotähti, jota palvon herkeämättä. Näkökenttäni rajoilla – joita tutkimuksessa kartoitetaan – vilahtelevat tähtitieteen termein tähtiassosiaatiot, samalla nopeudella liikkuvat tuikkivat ystävät. Näen tästä paremmin sisään päin, syttyviin ja sammuviin valoihini.

Tuolle muilta kielletylle istuimelle istahtaa salaa myös fallinen hedelmällisyyden jumala Freyr. Freyr näkee hiisineito Gerðurin, jonka kauneus lumoaa hänet. Freyr lähettää palvelijansa Skírnirin hakemaan neitoa Jötunheimarista. Islantilaisrunoilija Gerður Kristný on kirjoittanut kaimansa tarinan uusiksi Gerðurin näkökulmasta. Skírnir ratsastaa jättien maahan Verikaviolla, Freyrin ratsulla, jonka askelluksen tahtiin paluumatkan säkeetkin rytmittyvät. Hiisineito toteaa matkan päättyessä ja palvelijan riisuessa hevosen valjaita ”[k]atsoin kuollutta/ilmettäni/eläimen silmistä”. Runoilija-Gerðurin tyyli on niukka ja kuvallinen, ja teoksen visuaalinen ilme on hyvin valkoinen, ikään kuin säkeiden raskaus olisi painanut ne sivun alalaitaan. Teoksen lopussa myös hiisi-Gerður kiipeää Freyrille synnyttämänsä pojan kanssa Óðinnin istuimelle: ”Me huoahdamme/pehmeällä istuimella/katselemme/kaikkia maailmoja/Minä ja poikani/Kotiin kaivaten.” Äh, tämän loppukaneetin sepitin kotona, mutta ehkä minua vei tähän skandimytologian suuntaan näkökenttätutkimuksen suorittanut hoitaja, jonka sukunimi oli Rasmussen.

 

8.

Juttelen läheisen ihmisen kanssa hänen tarpeestaan suunnitella asioita ( minun näkökulmastani liikaa). Hän kokee tarvitsevansa elämään kiintopisteitä. Lakonisesti ehdotan sellaisiksi aurinkoa ja kuolemaa. Tästä keskustelusta leikkaan itseni tulevaisuuteen, hetkeen jossa olen katsomassa aurinkoa observatorion putkella ja asianmukaisilla filttereillä. Avaruutta luodatessa tähtitornin ja kaukoputken näkee helposti maskuliinisina ulokkeina (putki on kuin jättimäinen ontto penis, joka on tähdätty jumalan perseeseen). Tässä silmän penetraatiossa aurinko näyttäytyy punaisena – ei keltainen tai oranssi – ja siinä oleva, melko vähäpätöisen näköinen auringonpurkaus on maapallon kokoinen, näin minua valistetaan. Jättiläismäinen munasolu, josta me kaikki elämme.

 

8. ja ½

Näkeminen tuntuu muuttuvan silmänräpäyksessä assosiaatioksi: haen vastinetta, pakopaikkaa, selitystä, oikeaa kuvaa sille mitä näen edessäni. Siitä syytän ja kiitän kirjoittamista. Tunnen kun katsot käyttämiäni merkkejä. Olen Guido Anselmi, Federico Fellinin elokuvan 8 ½ alussa. Istun kirjoitusapparaatissani ja hikoilen, muut istuvat omissaan ja tuijottavat. Haluan pois, taivaalle, haluan olla valo, joka saa molekyylisi lämpenemään.

 

9.

Hanneriina Moisseisen omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissa Isä päähenkilön katse on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Moisseisen teos kertoo isän katoamisesta tyttären näkökulmasta, mutta parhaiten teoksesta muistan Moisseisen piirrokset omasta katseestaan tai oikeastaan sen muutoksesta. Isän katoaminen on vedenjakaja myös lapsen katseessa; ennen katoamista otetuissa luokkakuvissa (tai niiden lyijykynällä piirretyissä representaatioissa) alakouluikäinen Hanneriina katsoo avoimesti, luottavaisesti; hänestä hohkaa tyytyväisyys. Katoamisen jälkeisissä kuvissa katsetta on jollain tapaa vaikea kohdata, piirrettynäkin. Siinä on katkera, sisäänpäin kääntynyt juonne, jota korostaa myös suupielten alaspäin vetäytyminen. Isän katoamisen jälkeisissä kuvissa on jo teini-ikään siirtyvä nuori, jonka lapsenomainen ilo olisi ehkä muutenkin väistynyt.

Haluaisin ojentaa käteni ja auttaa piirrosten lasta, jolle äiti on leikannut hölmön otsatukan. Mutta en minä voi, enkä edes osaisi. Piirrettyjen luokkakuvien alle on kirjoitettu: ”Niin minusta tuli vanha.” Katseeseen sisältyy jo sellaista kokemusta, joka yleensä tulee iän myötä. Mutta vanhuudesta kielivät myös tummat silmänaluset, katseessa piilevä kovuus ja herkkyys; silmien takana ailahteleva tuntematon maailma, jota voin käsittää vain Hanneriinan kertomana.

Hanneriinan katse ohjaa lukemistani; tarinan alussa, ennen isän katoamista ei päähenkilö katso juurikaan lukijaan, hän on kiinni maailmassa, touhussa ja tekemisessä, eikä häntä ole piirretty kovinkaan tarkasti ja hienovireisesti. Äidin kertoessa Hanneriinalle isän katoamisesta näen päähenkilön kasvot ensimmäistä kertaa tarkasti piirrettynä; tarina on tähän asti koostunut enimmäkseen pienistä ruuduista, mutta nyt edessäni on kokonainen sivu – kokonainen, pysähtynyt katse. Silmissä on ihmetystä, ja ehkä kuvittelua, pakoa jonnekin, pois. Ja samanaikaisesti herkeämätöntä läsnäoloa. Kuvan koko saa tarinan hetken tuntumaan pidemmältä, ja minun on hankala siirtää oma katseeni seuraavan sivun pieniin ruutuihin. Miten Hanneriinan katseessa näkyvät äidin sanat: ” Sinun isäsi on kadonnut sieltä saaresta/ Viime yönä”.

Tarinan lähestyessä loppuaan katseeni sumenee, vaikka tiedänkin jo ettei Moisseisen isää koskaan löydetty. Teos päättyy Moisseisen käsinkirjoitettuun kirjeeseen isälle ja valokuvaan kalliosta Iivarissa – saaresta Kallavedellä lähellä Kuopiota, josta isä katosi – siitä on tullut minulle jollain tapaa pahuutta huokuva saari, jonne en halua kesäisin purjehtia. Kallioon on maalattu isän katoamisesta kertova lyhyt kirjoitus, kuin hautakiveen. Viimeiseksi kaikkein isoimmalla lukee: ”rakkaus jää”. Kyyneliä tipahtelee teokselle, enkä pysty enää tarkentamaan tekstiin.

Kun kohtaan oman katseeni peilistä, punareunaisissa silmissäni asuu kysymys: mitä tämä kaikki tarkoittaa, minne nämä katseet päättyvät? Muistan mummoni päivää ennen hänen kuolemaansa, tajuttomuuden ja tajuisuuden tilojen välillä. Siinä hänelle jutellessani turkoosinsiniset silmät aukenivat, kuin tahdotta, vaikkei katse enää kohdistunut kehenkään. Puristin mummoa kädestä ja silittelin. Hän puristi vaimeasti takaisin. Itkiessäni silmäni muistuttavat minua mummosta, ne muuttuvat vihreämmiksi. Ehkä kuljetan hänen silmänräpäyksiään mukanani.

 

Silmäillyt teokset
Calarco, Matthew (2013) Derrida – eläimen kiihko. Teoksessa Johdatus eläinfilosofiaan, toim. Elisa

Aaltola. Gaudeamus.

Fellini, Federico (1963) Otto e mezzo.

Gerður Kristný (2013) Verikavio. Savukeidas.

Moisseinen, Hanneriina (2013) Isä. Huuda Huuda.

Smuts, Barbara (2013) Kohtaamisia eläinten mielten kanssa. Teoksessa Johdatus eläinfilosofiaan, toim. Elisa Aaltola. Gaudeamus.

Snorri Sturluson (1911) Edda. Taruopillinen alkuosa – Gylfin harhanäky. WSOY.
Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *