Penjami Lehto kesäkuu 14, 2017

Päiväkirja, kesäkuu

Ämpärit

Kerrostalon asukas ei tarvitse ämpäriä juuri mihinkään – ehkä korkeintaan vatsatautia potiessaan. Muun ajan ämpäri on ongelma: ahtaaseen siivouskomeroon kymmenen litran sanko tuskin mahtuu pölynimurin viereen, parvekkeen nurkassa ämpäri on vain ruma esine ja saunassa lauteiden alle työnnettynä sen pohjalle kerrostuu mustaa tahnaa pölyn sekoittuessa löylynheittäjistä tippuvaan hikeen ja rasvaan. Ei siis ihme, että työkavereiden kanssa virnuillaan ihmisille, jotka jonottavat ilmaisia ämpäreitä uuden halpahallin avajaisissa.

Mutta kun kesä koittaa ja lähtee käymään mökillä, oppii taas arvostamaan tuon kelpo astian käyttöpotentiaalia. Ja joka kerta yllättyy siitä, että koskaan ämpäreitä ei tunnu olevan riittävästi. Ämpärillä kannetaan vesi saunaan. Ämpäriin kitketään rikkaruohot kasvimaalta. Ämpäriin nostetaan perunat pellosta. Ämpäreitä laitetaan räystäiden alle keräämään sadevettä. Ämpäriin kootaan likaiset astiat grillipaikalta. Ämpäriä käytetään likoämpärinä tuvassa. Ämpäriin poimitaan sienet ja marjat. Ämpäriin tyhjennetään tuhkat ja kannetaan sitten marjapensaille. Ämpäriin isoäiti hukutti lasipurkeilla pyydystetyt myyrät kun olin lapsi.

Ja tietenkin kaikkein tärkeimpänä: ämpärillä nostetaan vesi kaivosta. Tänä kesänä se on ollut hankalaa, sillä vesi on poikkeuksellisen alhaalla. Kaivoon taannoin pudonnut ämpäri vielä vaikeuttaa asiaa. Vedenottoämpärille ei oikein riitä kunnolla tilaa veden hörppäämiseen, koska pohjalla makaavan ämpärin yläpuolella vesitilavuutta on niin vähän. Kaivoa olisikin järkevää syventää jonkin verran, mutta jotenkin se aina jää tekemättä – aikaa ja energiaa kuluu jo melkoisesti puiden pilkkomiseenkin ja saunavesien nostamiseen.

Ehkä täytyy vain toivoa, että kesästä tulee runsassateinen. Jos kaivo uhkaa ehtyä, kenties hätätilanteessa voi kesäyön hämärässä käydä salaa naapurin kaivolla. Itse asiassa näinkin viime kauppareissulla ämpärin, jossa oli poikkeuksellisen paksu sanka. Sillä olisi hyvä kantaa vettä vähän pidempikin matka.

 

Hakkuupölkyt

En ole varma, johtuuko D. H. Lawrencen romaanin lukukokemuksesta vai joskus näkemäni elokuvasovituksen vaikuttavuudesta, mutta toisinaan halkoja hakatessani kuvittelen itseni Lady Chatterleyn rakastajaksi. Paljas ylävartalo jännittyneenä ja hikikarpalot selkää pitkin valuen kuin halvassa kioskikirjassa riistanvartija keskittyy lyömään isolla kirveellään. Ja juuri sillä hetkellä Constance näkee hänet, punastuu.

Toki kuvittelen vain. Ihoni palaa helposti auringossa, eikä paitaa kannata riisua, sillä lääkäri on sanonut runsasluomisuuden lisäävän melanoomariskiä. Eikä ehkä kyllä muutenkaan. Mutta oikeaa tunnelmaa voi hakea muullakin tavoin. Tärkeintä on hyvä osuma, joka pamauttaa puun keskeltä halki heti ensimmäisellä lyönnillä. Osuman kannalta isot pöllit ovat ihanteellisia, koska niistä ei tule lyötyä ohi. Mutta valitettavasti kookkaita puita on mahdollista halkoa vain järeimmällä kirveellä, jota on melko epämukava käyttää. Sitä paitsi suurikokoinen kirves tuntuu melanoomaakin todennäköisemmältä turvallisuusriskiltä. Siksi tyydynkin hieman vaatimattomampiin pölleihin. Niistäkin järkevintä on valikoida helposti halkeavat, sillä fantasia särkyy heti, jos joutuu kiskomaan puuhun juuttunutta kirveenterää irti.

Oksaiset ja kieroon kasvaneet pöllit sekä tietysti koivut – hämmästyttävän kovaa puuainesta – heittelen takaisin kasaan. Isä voi vaikka selvitellä sitten, kun tulee käymään mökillä. Vanhemmat miehet ihan mielellään haastavat itseään.

Hakkuupölkky, jonka päälle halottavat puut asetellaan, on todella iso. Valikoimani puut näyttävät siihen verrattuna onnettomilta – on paljon mahdollista, että riistanvartijan pinossa ei sen kokoluokan pöllejä olisi ainoatakaan. Tehostaakseni vaikutelmaa olenkin alkanut käyttää vaihtoehtoista hakkuupölkkyä. Vaikka alusta on huterampi ja tekee lyönnistä epävarmemman, asetelma toimii: pienen pölkyn päällä puut näyttävät suhteessa isommilta. Tosin on lyötävä hieman kyyryssä että osuu paremmin niin matalalle – mutta voisin kuvitella, että katsojan silmissä kumara asento vain korostaa riistanvartijan eläinpuolta, intohimoa ja nälkää.

Kun kuvaelma on päättynyt, täytyy vaihtoehtoinen hakkuupölkky viedä piiloon liiterin taakse, nokkosten sekaan. En minä pölkyn kokoa häpeile, tietenkään. Mutta muuten isä halkoo senkin.

 

Nurmikot

Olen aina pitänyt -kko-johdoksella tehdyistä ryhmäsanoista, joilla viitataan jonkin maa-alueen hallitsevaan ominaispiirteeseen: kivikko, heinikko, pensaikko, mustikkavarvikko. Kaikista sanoista muotoa ei voi tietenkään johtaa, ja sellaiset hieman harvemmin käytetyt ilmaisut kuin esimerkiksi kielokko saattavat tuntua joidenkin mielestä oudoilta. Oikea muoto se kuitenkin on – ja jos joku pitäisikin parempana vaihtoehtona kielostoa, on todettava, että silloin merkityksessä saattaa korostua pikemminkin lajistoa luonnehtiva tyypittely kuin kielojen peittämä rinne.

Vaikka kielojen tuoksu kaunistaa alkukesää, rakkainta minulle on vastaleikatun nurmikon vahva aromi. Jos nurmikkoa ei leikkaa säännöllisesti, se ehtii muuttua ensin ruohikoksi ja sitten heinikoksi. On siinäkin puolensa: tasainen vihreä matto villiintyy luontopihaksi, jonka keskellä istuessaan voi siteerata mielessään Walt Whitmanin runoa Song of Myself: I loafe and invite my soul, I lean and loafe at my ease observing a spear of summer grass.

Mökillä äitini ajaa nurmikot, enkä ole esittänyt vastalauseita, sillä ratkaisu on perusteltu: eläkeläisillä on hyvä olla aktiviteetteja, jotta veri kiertää ja muisti säilyy virkeänä. Äidin puuhia on mukava katsella, niissä on pysyvyyden tuntua ja palautuu mieleen oma lapsuus. Enää äitini ei keräile minun lelujani pitkäksi venähtäneen nurmikon seasta vaan lapsenlasten, vaikkakin joskus jokin pensaan varjoon unohtunut oluttölkki saa osuman ruohonleikkurin terästä. Saattaa kyllä olla isänkin jäljiltä.

Toisaalta mökin portailla istuessani mietin hieman haikeana sitä, että väistämättäkin jossain vaiheessa tulee se kesä, kun täytyy alkaa itse ajaa nurmikkoa. Mutta siihen on aikaa vielä vuosia. Sen verran vakuuttavalta äidin meno vaikuttaa.

 

Portaat

Porrasjuoksu polttaa tehokkaasti rasvaa, lisää hapenottokykyä ja vahvistaa sydäntä sekä lihaksistoa. Itse pidän puuportaita ehdottomasti parhaimpina: isku on pehmeämpi ja joustavampi kuin kiviportaissa. Puuportaissa juoksemisesta syntyvä äänimaisema rytmittää ja tehostaa suoritusta. Myös mahdollisen kaatumisen seuraukset ovat vähemmän tuhoisat.

Ylöspäin askeltaessa kaatuminen on epätodennäköistä, mutta alastulo varsinkaan hämärässä ei ole aivan yhtä mutkatonta. Sivuprofiililtaan sahalaitainen portaikko menettää alaspäin katsottaessa terävyytensä ja kulmat uhkaavat liudentua petolliseksi, tasaiseksi pinnaksi. On luotettava askeltuntumaan, joka tuskin koskaan sortuisi M. C. Escherin piirtämän portaikon kaltaisen visuaalisen illuusion vangiksi. Jalka tietää varmasti, onko se menossa ylös- vai alaspäin.

Oikeastaan porrasjuoksu harrastuksena on minulle varsin epätyypillistä, koska itseltäni puuttuu siihen tarvittavat keskeiset ominaisuudet: voima, kestävyys ja ennen kaikkea sisu. Useimmiten jäänkin alimman askelman viereen vahtimaan juomapulloja sillä aikaa, kun poika juoksee. Hänellä on hyvä tekniikka, vaikka polvea voisi nostaa vielä vähän ylemmäs. Joka tapauksessa tuonikäisen palautumiskykyä on pakko ihailla: tsemppaaminen täytyy aloittaa vasta kuudennen tai seitsemännen juoksun jälkeen. Joskus aikaa vierähtää portaikon luona niinkin kauan, että varsinkin lämpimänä päivänä saatan epähuomiossa juoda myös pojan vesipullon tyhjäksi.

Yhdeksänvuotias suhtautuu portaisiin paljon pragmaattisemmin kuin minä eikä ajattele esteettisiä seikkoja. Kun iltaisin pelaamme kotona PlayStationilla Minecraftia, hän ei uusia asumuksia rakennettaessa ole edes kiinnostunut tekemään rappusia vaan suosii tikkaita. Ne vievät vähemmän tilaa ja ovat nopeampia rakentaa. Itse taas olen suurten, vaikuttavien portaikkojen kannalla. Kiistelemme asiasta usein.

Jyväskylässä ehkä ihanteellisin paikka keskustassa asuville porrasjuoksijoille on Harjun puuportaat kesäteatterin viereisessä rinteessä. Siihen saa autonkin parkkeerattua kätevästi kadun varteen melko lähelle.

Jaa tämä:

2 thoughts on “Päiväkirja, kesäkuu”

  1. Ämpäreistä: äitini ei voinut sietää ’ämpäri’-sanaa. Se oli aina sanko. Sanko. Äitini olikin opettaja, josta oli koulutuksen myötä nyhdetty kaikki murteellisuus; ja ehkä Itä-Savossa ei koskaan ole käytettykään ämpäriä, vaan sankoa. Hassua on se, että poikani, kreikkalaista 70-luvun progea harrastava pitkätukka tietotekniikan opiskelija Otaniemestä, puhuu edelleen sankkosesta, kuten hänen lapsuutensa itähämäläisessä naapurustossa kaikki kotoperäiset naapurit puhuivat. ”Anna toi sankkonen ni mä voin hakee vettä.”
    Ämpäriin voi taajamaoloissa myös tehdä ruokaa, jos on juhlat tulossa, esim. salaattia. Kätevä kuljettaa.

  2. Sanko niin lähellä saavia – joka on tavallaan iso ämpäri – että en itse osaa oikein sanaa käyttää. Ämpärissä on jotakin mukavaa rahvaanomaisuutta. – Nyt kun kesä on edennyt pidemmälle siitä, kun tämän postauksen kirjoitin, niin pakko todellakin allekirjoittaa ämpärin tarpeellisuus mökkiolosuhteissa.

    Yhden käyttötavan taajama-alueella muistin minäkin, vaikka ei ole moneen vuoteen itse tullut tehtyä: simaa varten tarvitsee – ämpäriä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *