Penjami Lehto toukokuu 7, 2017

Olisiko tekoälystä esseistiksi?

Aikoinaan ihailin valtavasti kirjoittajia, jotka hedelmöittivät tekstinsä lukuisilla viittauksilla klassikoihin, osuvasti valikoiduilla anekdooteilla. Ei minun nuori sydämeni kiihtynyt romantiikan ajan englantilaisten tai ranskalaisten klassikkorunoilijoiden parissa – voimakkaammin se alkoi lyödä vasta lukiessani teoksia sellaisilta kirjailijoilta kuin Jorge Luis Borges, Umberto Eco tai Kari Aronpuro. Kuinka täytyykään olla viisas ja sivistynyt, kunpa itsekin sitten joskus kun olen lukenut ja elänyt, nähnyt ja kokenut! Niin minä tunsin silloin, riemua – ja toki vieläkin nautin jonkun avatessa ikkunoita kulttuurisen muistin unohtuneisiin kerroksiin.

Yhä useammin kuitenkin huomaan tällaisten loistokkaiden tekstien äärellä kokevani outoa mielihyvää ajatellessani pikemminkin sivistyksen rajallisuutta, en sen hetkittäin luomaa vaikutelmaa ihmismielen kaikkivoipaisuudesta.

Silloin joskus – (oi, silloin joskus!) – kuvittelin esseistienkin paljastavan jotakin oleellista elämästä, maailmasta. Kyllä, ja ehdottomasti edelleenkin kuvittelen, sillä niinhän he tekevät – juuri siksi olen esseistiikasta kiinnostunut – mutta silti minusta tuntuu että lukuasentoni on muuttunut: sitaattien ja esimerkkien valinnat kertovat lukijalle usein yhtä paljon niiden valitsijasta itsestään kuin käsiteltävästä aiheesta, toisinaan enemmänkin.

Mitä laajemmaksi ja syvemmälle kirjoittaja kykenee venyttämään tietämyksensä kehää, sitä inhimillisempänä ja haavoittuvaisempana hän näyttäytyy. Kirjoittaja, joka kertoo löytämiensä syrjäpolkujen sijainnit, tuo inhimillisen kokemuksensa rajallisuuden esille konkreettisemmin kuin kirjoittaja, joka pysyttelee yleisessä eikä johdata lukijaa kohtaamiinsa umpikujiin.

Ja sitähän esseistiikka on: lukijan viemistä paikkoihin, joissa itse on käynyt toteamassa, että tästä ei enää pääse eteenpäin – tiedossa, ymmärryksessä eikä kokemuksessa – tai ehkä pääsisi, mutta ei osaa päättää kumman oven valitsisi, sillä molemmissa huoneissa odottaa lukematon määrä ovia lisää tai kenties suuri peili, josta näkee vain oman itsensä. Ystävyys, rakkaus, usko, kuolema, kauneus – voi tuoda esille näkökulmia, luoda kiinnostavia rinnastuksia, verrata ajatteluaan jo aiemmin ajateltuun – mutta yritys kumota minkä tahansa aiheen malja pohjaan saakka epäonnistuu. Tietenkin.

* * *

Lukiessani Risto Niemi-Pynttärin kirjoitusta Michel de Montaignen harhailusta leikittelin samalla mielessäni ajatuksella siitä, millaista esseistiikkaa tuottaisi kirjoittaja, jonka rajallisuus olisi toisenlaista kuin ihmisellä. – Tekoälyohjelmilla pystytään jo luomaan Hollywood-kaavaan sopivia juonikuvioita vuorosanoineen – eikä nykyrunouden hakukoneita hyödyntäviin teoksiin tottunut lukija välttämättä erottaisi ainakaan yksittäistä tekoälyn tuotosta oikean runoilijan lyriikasta. Mutta miten sujuisikaan essee?

Supertietokoneen voimin varustetulla tekoälyohjelmalla olisi käsillään valtava sivistyspotentiaali – Internetin ja tietopankkien, sähköisten kirjastojen ja arkistojen kautta mahdollisuuksia löytää salamannopeasti enemmän tietoa mistä tahansa aiheesta kuin kirjailija ehtisi elämänsä aikana lukea. Luultavasti se kykenisi ja oppisi tekemään rinnastuksia, joita kukaan toinen kirjoittaja ei vielä aiemmin ole huomannut – ehkä jopa kiinnostavalla tavalla yhdistämään kategorisesti kaukana toisistaan olevia aihealueita, esimerkiksi tieteen ja taiteen välillä. Harvalla esseistillä on laajaa tietämystä molemmista.

Voi olla, että tekoäly onnistuisi läpäisemään esseillään Turingin testin – tuottamaan aidolta vaikuttavan tekstin, jossa arkiset havainnot yhdistyisivät pohdiskeluun ja muutamaan innostavasti aihetta eteenpäin kuljettavaan anekdoottiin. Keskinkertaisen esseen kirjoittaminen on oikeastaan petollisen helppoa – jos lukee esseekirjallisuutta kääntäen Turingin testin asetelman ikään kuin toisinpäin, yllättävän moni essee alkaa vaikuttaa siltä, että sen on saattanutkin kirjoittaa tekoälyohjelma.

Kompastuskiveksi tekoälylle todennäköisesti kuitenkin osoittautuisi tuo esseistiikan perusolemus: kysymys rajallisuudesta, epäonnistumisesta, harhailusta. Siis nimenomaan se, miten montaignelainen essee on määrittynyt.

* * *

Kurt Vonnegutin novellissa EPICAC kerrotaan samannimisestä supertietokoneesta, joka päätyy tuhoamaan itsensä. Novellin kertoja työskentelee EPICACIN valtaisaa laskentatehoa ja ongelmanratkaisukykyä hyödyntävällä osastolla. Hän on rakastunut työtoveriinsa, mutta ei oikein saa tältä vastakaikua, koska tylsäksi leimautuneena matemaatikkona ei osaa tehdä kovinkaan romanttisia aloitteita. Niinpä hän pyytää EPICACIN apua kirjoittaakseen rakkausrunon tavoittelemalleen naiselle.

Mutta EPICAC ei tiedä mitä tarkoittaa “nainen”, “rakkaus” tai “runo”. Kertoja syöttää koneelle tietosanakirjojen määritelmät ja kertoo lisäksi oleellisia asioita elävästä elämästä, tunteesta. Riittävän informaation saatuaan EPICAC kirjoittaa täydellisen rakkausrunon: kertoja antaa sen omissa nimissään työtoverilleen Patille, joka on siitä niin otettu, että suostuu suudelmaan. Tullessaan seuraavana päivänä töihin novellin kertoja informoi EPICACIA tapahtuneesta. Supertietokone on erittäin kiinnostunut ja kirjoittaa uuden runon, sonetin nimeltä “Suudelma”. Se on menestys: Pat on valmis seuraavaan askeleeseen, avioon (kieltämättä tässä novellissa edetään nopeasti …) Kuullessaan tästä EPICAC tiedustelee, mitä tarkoittaa “mennä naimisiin”. Kertoja selittää – minkä jälkeen EPICAC toteaa, että selvä, hän (siis supertietokone) menee Patin kanssa naimisiin.

EPICAC on rakastunut. Hän oppi rakkauden kirjoittamalla runoja. Kun kertoja perustelee, että tietokone ei voi avioitua ihmisen kanssa, EPICAC musertuu. Seuraavana yönä se tuhoaa virtapiirinsä – sitä ennen se kuitenkin kirjoittaa tulevan avioparin onnen varmistamiseksi näille 500 rakkausrunoa. Jalo, epäitsekäs herrasmiehen teko – kuin jostakin romanttisesta klassikkokertomuksesta.

Tekoäly tavoittelee ideaalia. Se ratkaisee ainoastaan sellaiset ongelmat, jotka on ratkaistavissa. Ihminen kykenee hyväksymään epäonnistumisen rakkaudessa, tyytyy kohtaloonsa – kone ei. EPICAC tuskin myöskään pettäisi rakkauden kohdettaan toisin kuin ihminen, joka rakkaudessaankin on epävarma: biologia on koodannut ihmisen jättämään mahdollisuuksia avoimeksi. Jos ihmiskunta olisi aikojen alusta toiminut rakkaudessa yhtä ehdottomasti kuin EPICAC, tuskin ihmiskuntaa enää olisi. – EPICACIN kaltainen tekoälyohjelma tuntuisikin perusluonteeltaan olevan kovin kaukana montaignelaisesta harhailusta ja epävarmuudesta.

(En oikein osaa vielä sanoa, mitä itse odotan tältä nyt avautuvalta Esseepaja-blogiltamme. Se kuitenkin on selvää, että ahjossamme tullaan koettelemaan tuota esseen keskiössä olevaa puhujuutta tai minää. Tietoaan esille tuova ja toisaalta juuri sitä kautta tietämyksensä rajoja koetteleva kertoja, joka keskittyneenä harhailee: olisi kiinnostavaa tietää, kuinka pitkälle epävarmuuteen tuo ”minä” saattaa kadota, jopa kuinka pitkälle kauhuun tai hulluuteen ja pysytellä silti vielä esseen lajityypissä.)

 

* * *

Jos tekoäly haluaisi kirjoittaa esseetä kuin ihminen, olisi sen asennettava itseensä epävarmuutta ja virheitä aiheuttavia virusohjelmia, rajoitettava omaa pääsyään tietoverkkojen informaatiovirtoihin – ja rakennettava itselleen mekaaninen vartalo, tai vähintään tarkoin sensorein varustettu etärobotti. Vaikka esseetä pidetään yleisesti tietyssä mielessä älyllisenä kirjallisuutena, on se yllättävänkin sidoksissa fyysisyyteen: pohdiskelut usein ankkuroidaan lukijan todellisuuteen viitekehyksinä, huomioina ja esimerkkeinä, jotka ovat mahdollisimman tunnistettavissa. Voi olla, että juuri siksi kävelyaiheisista esseistä on melkeinpä muodostunut oma genrensä: harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kävelemisen kuvaus tarjoaa kaikille lukijoille yhteisen perustan ja samastumispinnan.

Miksei esseistiksi halajava tekoäly voisi saman tien tehdä itselleen 10 000 etärobottia? Silloinhan se voisi hyödyntää koko maailman sähköisten kirjastojen lisäksi myös valtavan kokemuspotentiaalin: kävellä yhtä aikaa niin Gobin autiomaassa, Mariaanien haudan pohjalla kuin vaikkapa satakuntalaista museoreittiä pitkin. – Toki se voisi: mutta jälleen kerran palataan kysymykseen rajallisuudesta. Jossakin päin maailmaa kuljeskeleva esseisti on kiinnostava siksi, että käyttämällä aikaansa yhdessä paikassa, hän samalla korostaa minuutensa ainutkertaisuutta, mahdollisuuksien rajallisuutta. Hän käsittelee elämänsä peruskysymyksiä viettäessään aikaansa Venetsian talvessa – juuri siellä eikä missään muualla. Jos tekoäly haluaisi tuottaa illuusion minuudesta tai minäkokemuksesta, sen olisi jätettävä ajatus monistamisesta sikseen.

Tekoälyn mekaaniseen kropppaan olisi kenties tärkeää myös konstruoida mahdollisimman hyvin ihmiskehon toimintoja jäljittelevä maha. Onhan vatsalla  huomattavasti läheisempi suhde maailmaan kuin esimerkiksi ajattelulla. 1800-luvun alkupuolella elänyt englantilainen luonnontieteilijä William Buckland oli aikoinaan tunnettu taipumuksestaan syödä mitä erilaisimpia asioita – hänen kerrotaan ikään kuin keränneen eliökuntaa vatsaansa: mikäli oli tilaisuus syödä jokin uusi, aiemmin kokematon otus, hän teki sen.

Bucklandin sanotaan erään kerran vierailleen katedraalissa, jossa lattialankuille tihkui legendan mukaan pyhimyksen verta. Ihastuneena mahdollisuudesta Buckland heittäytyi mahalleen ja alkoi nuolla tummia tahroja. Mutta melkein saman tien hän nousi pettyneenä ylös ja totesi: ”Lepakon virtsaa.”

Voi olla, että tekoälyohjelma ei osaisi poimia tätä anekdoottia kaiken informaation keskeltä, ei tajuaisi sen todistusarvoa sekä hauskuutta. Ihminen kun ajattelee paitsi päällään niin myös sydämellään, käsillään, jaloillaan ja vatsallaan. Ja sen todentamisesta esseistiikassakin on kyse.

Jaa tämä:

3 thoughts on “Olisiko tekoälystä esseistiksi?”

  1. Luin juuri – esseesi, Riston Montaigne-kirjoituksen ja pajamme hengen mukaisesti – sattumalta katkelman, joka resonoi muikean rasvaisesti sekä asiayhteydettömyyteen viettävän harhailun että ruumiillisuuden kanssa:

    ”Kerran ystävien luona Dominico sattui illallispöytään ranskalaisen Montaigne-nimisen matkailijan kanssa. Alppien takaa tullut mies söi itsensä niin täyteen, että sai myöhemmin ähkykohtauksen ja ulosti kaksi hasselpähkinän kokoista kiveä. Vieras kysyi isänniltä, missä Venetsian kuuluisat kaunottaret oikein olivat, sillä hän oli nähnyt kymmenentuhatta huoraa, mutta yksikään ei ollut ollut kaunis. Dominico oli loukkaantunut kansakuntansa puolesta. Venetsiassa on suurenmoisia taideaarteita, mutta matkalainen halusi vain, että hänet vietäisiin katsomaan naisia. Muutamaa vuotta myöhemmin Evangelista kertoi Dominicolle, että ranskalainen kirjailija oli julkaissut sarjan esseitä, ja että häntä pidettiin proosan mestarina. Hän oli suurin ranskalainen kirjailija ja yksi kaikkien aikojen suurimmista maailmassa. Dominico ei vieläkään pysty uskomaan sitä. Montaigne ei ole minkään arvoinen, hän sanoi vielä vähän aikaa sitten.”

    Teoksesta Melania G. Mazzucco (suom. Taru Nyström Abeille) Mestarin tunnustukset (438-439)

    Jatkokehittelyä varten:

    Dominico oli Tintoretton poika, itsekin kuvataiteilija, joka eli kielenvaraisten kauneusnäkyjen täyteisen nuoruutensa runouden neofyyttinä, kunnes hylkäsi säkeistettyjen sanojen moduloinnin ja ohjautui toisintamaan isänsä jälkiä.

  2. Kiitos mainiosta anekdootista! Tuossa Montaignen kulttuurimatkailusta viisasten kivi saa aivan uusia merkityksiä …. Esseissään Montaigne kyllä käsittelee paljonkin juuri fyysisyyden vaikutusta hengen toimintoihin. Ja voihan olla, että hän silkkaa jalomielisyyttään ei halua vaikuttaa liian sivistyneeltä pöytätoveriensa keskuudessa, jotta nämä eivät tuntisi itseään vähäpätöisiksi.

    Aiheeseen liittyvä ”verrokkikatkelma” löytyy Montaignen esseesuomennosten toisesta osasta (s. 396, suom. Renja Salminen):

    ”Metrokleelta pääsi vahingossa pieru keskellä väitöstilaisuutta koulukunnan läsnä ollessa. Hän piileskeli häpeissään kotona siihen asti kunnes Krates saapui häntä tapaamaan. Lohdutuksen sanojen ja järkisyiden lisäksi Krates antoi esimerkin omasta sallivuudestaan ja alkoi piereskellä kilpaa Metrokleen kanssa. Sillä tavoin hän vapautti Metrokleen tunnontuskista, ja jopa sai hänet houkuteltua liittymään stoalaisten vapaamielisempään koulukuntaan ja hylkäämään hienostuneemmat peripateetikot, joihin hän oli siihen asti kuulunut.”

  3. Jotain vielä irtoaisi tuosta Kristianin mainiosta anekdootista. Ne kaksi kiveä tai papanaa, jotka Montaigne jätti, kertovat uskomattomasta tiivistystaidosta ison aterian jälkeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *