Joonas Säntti 27 kesäkuun, 2017

Molempien valitsemisesta

Maggie Nelson muistelmien ja esseistiikan välimaastossa

Kun Kalifornian osavaltiossa vuonna 2008 väliaikaisesti hyväksyttiin Proposition 8, joka salli avioliiton vain miehen ja naisen välillä, kalifornialainen kirjailija Maggie Nelson ja hänen puolisonsa kiirehtivät tuhansien muiden homoparien tapaan avioitumaan ennen lain voimaanastumista. Nelson tiesi jo tuolloin, että hänen valintansa olisi myös ”omien” joukossa hankala. Mikä homojen oikeuksien vastustajille merkitsi pyhän avioliittoinstituution kyseenalaistamista, tarkoitti monelle innokkaalle queer-aktivistille jotain yhtäläisen vastenmielistä, vaikkakin päinvastaista – kyvyttömyyttä kyseenalaistaa avioliittoinstituutio.

Lukiessani ensimmäistä kertaa Nelsonin kirjaa The Argonauts (2015) huomasin, miten usein kirjailijan esittämät kotipöydässä, yliopistosaleissa ja arkisissa kaupunkikohtaamissa käydyt keskustelut varioivat samanlaista asetelmaa. Jonkin yhteisen asian puolesta toimivat ihmiset joutuvat huomaamaan, että eivät ole jakaneet yhteistä ymmärrystä omien valintojensa merkityksistä. Saati siitä mikä heidän elämässään on jo valmiiksi poliittista, mikä on järkevästi politisoitavissa ja millä ehdoilla.

Teemaan sopivasti löysin tämän kirjan äärelle eräänlaisen antagonismien sarjan kautta. Luin Maggie Nelsonin nimen selatessani The Guardianin verkkosivuja. Kriitikko Olivia Laing ylisti kirjoittajaa yhdeksi aikamme terävimmistä ajattelijoista, joka kirjoittaa lajiluokitukset ylittäviä tekstejä. Niissä yhdistyvät runous, esseistiikka, omaelämäkerrallisuus ja tutkimusproosa.

Guardianin juttu herätti mielenkiintoni, mutta ei niin tehokkaasti kuin lehden lukijapalautteeseen tutustuminen. On aina yhtä kiehtovaa törmätä valitukseen kirjasta, jota sen innokkaimmat halveksujat eivät ole vaivaantuneet lukemaan. Ongelma nähtiin yleisesti järjettömäksi muuttuneessa zeitgeistissa, jota kuvaa parhaiten kulttuurielämän valtaaminen seksuaalivähemmistöjen, anaalialueesta kirjoittavien kulttuurintutkijoiden ja tarpeettoman suvaitsevien post-ajan akateemikoiden toimesta – vaikka tietysti kaikkien tulisi ymmärtää, että tällaisella ei ole mitään tekemistä oikean ”kirjallisuuden” kanssa. Tästä kommentointi eteni yhä konservatiivisemmaksi narinaksi sukupuolten ja tapojen tavattomuudesta nykykulttuurissa. Nelsonin, kuten ylistyspuheisiin yltyneen kriitikon, puutteiksi nähtiin sekä väärät aiheet (homot, seksuaalisuus, lisääntyminen) että väärä tyyli (aiheiden sekoittaminen, kuten omasta perhe-elämästä kertomisen yhdistäminen ”vakaviin aiheisiin”).

Mikään ei suosittele kirjaa yhtä vastaansanomattomasti kuin vastenmielinen vastalause, joten Nelsoniin oli pakko tutustua, ja sattuman salliessa teos löytyikin heti kirjaston palautushyllystä. Voi siis arvella, että suhtautumiseni Nelsonin tyyliin oli jo ennalta muokkaantunut tunnesävyltään positiiviseksi. Olin valmis katsomaan suopealla silmällä kirjan tunnustuksellisia elementtejä ja epämääräisyyskohtia.

The Argonauts tulee useimmiten vastaan muistelmiksi luokiteltuna, mutta aiheiden runsauden ja kirjoittamisen tyylin puolesta kirja mielestäni toimii enemmän pitkän esseen tapaan. Näin siitä huolimatta, että lähes kaksisataasivuinen teksti ei vastaa kenenkään oletuksia esseen mitasta, ja vaikka muistelmien ero omaelämäkerrasta mahdollistaa erilaisen tekstimateriaalin mukaan tuomisen. Nelsonin keskenään hyvin erilaisia lähteitä yhdistävä ja fragmentaarinen tapa kirjoittaa elämästään on sellainen, jota näkisin mielelläni useammin juuri esseistiikassa.

Epäselvä ajattelu, josta kirjan inhoajat erityisesti vaahtosivat, tuntuisi suurelta puutteelta esseen tapaisen lajin kohdalla, jolla on aina ollut vahvat yhteydet filosofiaan ja ajatusten jäsentämiseen. Mutta eikö 2000-luvulla suurempi vaara ole siinä, että journalistisen kirjoittamisen hyveet – selkeä rakenne välittömästi sisään kutsuvine kärkineen, tiiviys, argumentatiivisuus, kerrottujen tapahtumien juonellistaminen fiktion tapaan – vetävät lajia kolumnin, pakinan ja pitkän mielipidekirjoituksen suuntaan? Eikö esseistiikka ole pikemmin liian helposti muuttumassa oman maailmankuvan jakamisen kanavaksi, pahimmillaan loputtoman narsismin kehän mahdollistavaksi minäkuvan luomiseksi, jossa aiheiden sijaan kiinnostavinta on kirjoittajan yksilöllisen skarppiuden ja siteeraamiskelpoisen nokkeluuden osoittaminen? Miksi esseen tulisi olla yksiääninen?

Nelsonin tapauksessa tekstin moniäänisyys on myös konkreettisesti siteeraamista, ja tällä on tietysti esseelajin kannalta pitkät perinteet jo Montaignen ensimmäisestä kokoelmasta lähtien. Nelsonin sitaatit tulevat kuitenkin suurimmilta osin 1900-luvun akateemikoilta. Parisuhteeseen, ystävyyksiin, raskauteen liittyvien muistikuvien lomaan poimitaan lainauksia esimerkiksi Lacanilta, Barthesilta, Deleuzelta, Winnicottilta, Butlerilta ja erityisesti Eve Sedgwickiltä, joka oli kirjoittajan läheinen ystävä ja opettajahahmo. Lähde ilmoitetaan reunamarginaalissa, pelkällä nimellä.

”Totta kai se kaikki kertoo minusta”, Nelson toteaa, mutta samalla kirjoittava minä laajenee eräänlaiseksi kirjastoksi, joka sallii toisten äänet myös muussa muodossa kuin oman kokemuksen tukipilarina tai lukeneisuuden osoittamisena. Nelsonin kirjoitus perustuu useammin rehelliseen tietämättömyyteen, uteliaisuuteen ja kysymiseen, joka tuntuu ainakin minulle olennaiselta osalta esseelajiin kuuluvaa harhailua. Tämä ei tarkoita kieltäytymistä kommunikaatiosta ja keskustelusta, ei edes kulttuurikriitikon aseman pakoilua. Enemmänkin se tarkoittaa ajatusten esittämistä kysymysten tasolla ja keskenään ristiriitaisten näkökulmien jättämistä ratkaisemattomaan tilaan.

Kirjan nimi, The Argonauts, tulee Roland Barthesin huomiosta: myyttisen Argo-laivan jokainen osa voi korjauksien myötä vaihtua uuteen, mutta laiva on edelleen ”sama”. Barthes on toisaalla kirjoittanut rakkauden kielestä, joka toimii saman logiikan mukaisesti. Argo on myös kuin Nelsonin elämänkumppani Harry Dodge, jonka ruumiillinen olemus muokkaantuu testosteronihoitojen myötä. Vaikka hän ei voi tunnustaa pelkojaan puolisolleen, Nelson epäilee hoitojen kenties muuttavan myös persoonaa. Mikä Harryssä on ”pysyvästi” Harrya ja mikä muutoksessa on niin pelottavaa?

Nelsonin valikoimat sitaatit ovat yleensä lyhyitä, mutta yllätyin silti kuinka helppolukuiseksi kanonisten teorianikkarien ideat tulevat näin kontekstualisoituina. Suosittelisin Nelsonin kirjaa erityisesti niille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita queer-feminismistä, mutta joita akateemisen retoriikan kyllästämä tutkimuskirjallisuus lähtökohtaisesti ärsyttää. Argonauts onkin jo osoittautunut yllättävän suosituksi ns. suuren yleisön parissa, ainakin Yhdysvalloissa ja Englannissa.

 

Mikä on radikaalia (nyt)?

Nelson toivoisi ihmisten muistavan useammin Sedgwickin queer-tutkimuksen klassikossa ”Kaapin epistemologia”, (1990) esittämät peruslähtökohdat, joista tärkein kuuluu yksinkertaisesti: ihmiset ovat erilaisia. Se tarkoittaa samalla sitä, että samat seksuaaliset aktit tarkoittavat eri ihmisille täysin eri asioita. Ja sitä, että toisille aivan välttämätön identiteettikertomus, kuten usko oman sukupuolen ja seksuaalisuuden sisäsyntyisyyteen ja muuttumattomuuteen, on toisille surkea valhe. Esimerkiksi Harrylla ei ole tarvetta esittää itseään väärään kehoon syntyneenä tai käydä kaikille hyväksyttävällä tavalla miehestä (”I’m not on my way anywhere”). Kulttuurissa, jossa vallitsee pakkomielteinen asioiden loppuun saattamisen tarve, tällaista ei helposti ymmärretä muuna kuin sairautena, kehityshäiriönä ja epäkypsyytenä

Argonauts on erittäin poliittinen kirja, jossa Nelson yrittää yhdistää oman elämänsä käsittelyn tällaisiin laajempiin pohdintoihin. Esimerkit ovat tietysti kiinnittyneet amerikkalaiseen kulttuuriin, mutta pienemmässä mitassa samoja ilmiöitä näkee Suomessakin, eikä pelkästään sukupuolentutkimuksen piirissä, vaan vaikkapa pride-kulkueen jakautumisessa tai tv-julkkisten lehtihaastatteluissa.

Nelsonin näkemyksiin siitä, mikä estää erilaisten vähemmistöjen yhdistymisen toimivaksi sateenkaariyhteisöksi. Hän kirjoittaa väsymyksestään radikaaliksi vaihtoehdoksi julistautuvaan queer-asenteeseen, jossa pyritään eroon kaikista aiempien oikeusliikkeiden tarjoamista saavutuksista ja tarjotaan valtakulttuurin suuntaan pelkkää keskisormea. Nelson tunnistaa tähän liittyvän viehätyksen myös itsessään, kun hän valittujen joukossa taputtaa ”queereistä queereimmille” osoitetulle elokuvalle, mutta kuvailee heräävänsä samanlaiseen tunteeseen kuin levyneulan jäädessä kiertämään paikalleen hienon laulun jälkeen. Queer-eetoksen laajentamisen ja tasa-arvon edistämisen sijaan onkin päädytty uhoamiseen: Kuka on oikeasti se queerein? Kaikkein kapinallisin? Kaikkein vaarallisin?

Nelson kirjoittaa asetelmasta, jossa varsinkin naisten ja aivan erityisesti perheellisten naisten asema muuttuu joko näkymättömäksi tai sivuutetuksi, koska sitä ei oteta vakavasti: perinteisesti eniten halveksittu homoseksuaalisuus (etenkin sinkkumiesten välinen seksi) olisi tästä näkökulmasta vaarallista, jännittävää ja oikeasti kapinallista, koska se ei suuntaudu tulevaisuuteen ja jälkikasvuun vaan nykyhetkeen ja nautintoon. Francis Baconin esittämä toive kuolemantuomion palauttamisesta kiinni jääneille homoseksuaaleille käy hyvin esimerkiksi tästä seikkailunhalun ja ulkopuolisuuden tunteen yhdistymisestä. Avioliitto ja lasten tekeminen puolestaan nähdään jotenkin välttämättä perinteisenä, antautumisen ja taistelusta luopumisen eleenä, ovat äidit sitten sateenkaariperheistä tai heteroperheistä. Ikään kuin lisääntyminen olisi symbolisesti aina heteronormeihin taipumista, johon verrattuna kunnon persepanot romanialaisen pikkukylän vessassa edustaisi anarkismin hienointa saavutusta.

Mikä sitten olisi radikaalia queer-ajattelua, joka toimisi tasa-arvoisemmin? Siihen tuskin riittää individualistinen vapaa seksuaalisuus. Eivätkö heteropornosivustojen mitä moninaisemmat alakategoriat todista sen, kuinka seksuaaliset aktit eivät itsessään haasta juuri mitään, Nelson ihmettelee. Queerin yhdistäminen äärimmäiseen poikkeavuuteen tai lihaksiaan venyttelevään superpervouteen tuskin edes häiritsee. Tästä päädytään hyvään kysymykseen:

If queerness is about disturbing normative sexual assumptions and practices, isn’t one of those that sex is the be-all and end-all?(111.)

Niinpä. Mutta niin kriittinen kuin Nelson on queer-seksuaalisuuden oletettua villiyttä ja vaarallisuutta kohtaan, hän varoo muuttumasta kritiikkinsä kautta normaalin perhe-elämän tukipilariksi. Hän toteaa, ettei koskaan ollut enemmän ”pro-choice” (aborttioikeuden kannattaja) kuin ollessaan raskaana. Eikä hän mitenkään peittele omia seksuaalisia himojaan, päinvastoin: etenkin anaaliseksin eri variaatiot tuntuvat saavan ison merkityksen suhteen historiassa.

Jos on tottunut siihen, että esseistiikassa tarjotaan jäsenneltyä maailmankuvaa, tulee nopeasti hämmentyneeksi Nelsonin päättämättömyydestä ja tekstin assosiaativisesta etenemisestä. Hän saattaa rakentaa vastakkainasettelua, todetakseen sitten että on valittava molemmat kahdesta ristiriitaiselta vaikuttavasta arvosta (”having it both ways”). Kuten: taiteentutkijoiden on uudistettava queerin käsitettä paljon nykyistä merkitystä laajemmaksi JA pidettävä mielessä sen yhteys juuri seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. Ehkä molempien valitseminen ei ole epäselvää ajattelua, vaan poikkeuksellisen selväjärkistä. Kenties ongelma on siinä, kuinka ihmiset edelleen tyytyvät rakentamaan identiteettejään valmiiksi annettujen kahtiajakojen kautta.

 

Uudet äidit

Nelson hämmentyy, kun hänen ohittamansa amerikkalainen sotilas nostaa käden lippaan Nelsonin kävellessä ohi. Ainoa selitys lienee, että kunnianosoitus suotiin vain näkyvän raskauden vuoksi. Vatsa pystyssä kulkeva valkoinen nainen saa nauttia hetken sekä kyseenalaistamattomasta normaaliudesta että arvonannosta, varsinkin kun aviopuoliso, trans-olemustaan peittelemätön ja varsin näyttävästi butch Harry ei kulje vierellä. Tässä havainnossa tuskin on mitään yllättävää, mutta Nelson esittää mainion kysymyksen: Miten niin erikoinen ruumiillis-psyykkinen prosessi kuin raskaus ylipäätään voidaan tehdä konservatiivisen eetoksen symboliksi ja perustaksi? Miten jokin niin oudolta näyttävä ja tuntuva voi tulla esitetyksi jonakin, joka ei ole vain tavallista ja normaalia, vaan malliesimerkki normaaliudesta ja asioiden ”luonnollisesta” tilasta?

Tämä lienee mahdollista vain siten, että suurin osa raskauteen, synnyttämiseen ja esimerkiksi imettämiseen liittyvistä kokemuksista romantisoidaan, sivuutetaan, tai kenties jopa kielletään. (Nelsonin kokemuksista lukeminen toi samalla eläviä muistikuvia suomalaisen Anu Silfverbergin muutaman vuoden takaisesta Äitikortti-kokoelmasta, joka tosin oli kirjoitustyylinsä puolesta journalistinen.) Jotta äitiys voi olla pyhä arvo, se on ensin tehtävä symboliseksi ja yhdistettävä johonkin äärimmäiseen abstraktioon, kuten kansakunnan tulevaisuuteen tai lasten viattomuuden suojeluun.

Tuntuisi ilmeiseltä, että tiukka vastakkainasettelu perheellisyyden ja pervouden välillä ei ole vain poliitisesti hankalaa, vaan myös löysästi ajateltu. Silti tätä kahden ääripään mielikuvaa ylläpitävät myös itseään radikaalina pitävät queer-teoreetikot, ainakin Nelson mielestä:

There’s something truly strange about living in a historical moment in which the conservative anxiety and despair about queers bringing down civilization and its institutions (marriage, most notably) is met by the anxiety and despair so many queers feel about the failure or incapacity of queerness to bring down civilization and its institutions […] (26.)

Kaksi täysin vastakkaista liikettä peilaa toisiaan oudossa kulttuuripessimismin tasapainossa. Miksi sateenkaariperheiden lisääntyminen ei tunnu vaikuttavan queerin ja perhe-elämän tuttuun asetelmaan? Kun Nelsonin kirjaa lukee tämän kysymyksen valossa, se alkaa näyttää nimenomaan yrityksenä tähän suuntaan: luoda uutta tapaa kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Sellaista, jossa esimerkiksi anaaliseksi, testosteronipistokset, imettäminen, ja rakkaus lapseen voisivat esiintyä samalla sivulla, tai miksei jopa samassa virkkeessä. Sellaista, jossa tunteellisuus ei ole sentimentaalisuutta. Sellaista, jossa kriittinen sukupuoliteoria tuntuisi melko hyvin toimivan työkaluna.

Tämän(kin) vuoksi kiinnostuin Nelsonin muistelmien avoimen poliittisesta esseistiikasta, vaikka en ole nainen, äiti tai edes harkitse suvunjatkamista. On helppo sanoa, että Nelsonin projekti ei ole täysin uusi tai ainutlaatuinen, mutta onhan se tärkeä ja edelleen keskeneräinen: yritys olla valahtamatta aina uudestaan niihin kaikille tuttuihin kertomusmalleihin ja valmiiksi määriteltyihin antagonismeihin. Ehkä juuri Argonauttien tyylinen, katkonainen ja elämän sotkuisuutta kunnioittava esseemuistelma voi tarjota erityisen tilan tällaiselle pyrkimykselle?

 

 

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *