LYYRINEN ESSEE JA KIRJOITTAJAN TILA


Sanna Kivikoski: Äänikerrostumia. Lyyrinen essee kirjoittajan tilana
(Jyväskylän yliopisto, kirjoittamisen pro gradu 2018)
Sanna Kivikoski: SÄRKYMISEN RYTMI, lyyrinen essee migreenistä.

Poeettista kirjoittamisen tutkimusta voi sanoa kirjoittajan oman työskentelyn perusteiden hakemiseksi. Sanna Kivikoski lähti tutkimaan lyyristä esseetä genrenä, mutta huomasi pian, että olennaiseksi nouseekin tila, johon kirjoittaja hakeutuu kielen kanssa olemaan.

Lyyrinen essee -tutkimuksen prosessia seuratessani, tuli pian selväksi, että esseen genre ei ole Kivikoskelle tyydyttävä. Vaikka kyseessä ei olisikaan poleeminen tykitys tai journalistinen tietopaketti vaan henkilökohtainen esitys, niin silti jokin esseen genressä haittaa. Ainakin se, että tiedollisessa esseessä kirjoittaja tekee itsestään esimerkin. Voiko kirjoittaja edes olla esillä muuten kuin esimerkkinä – ein Beispiel  (saks.) – sivuhuomautus tiedon keskellä?

”Lyyrinen essee ohjasi minua tekemään uudenlaisia ratkaisuja yleisen tiedon ja henkilökohtaisen kokemuksen ristipaineessa. Pohdin myös aivan uudella tavalla kirjoittajan ääntä ja sen heijastumista tekstiin. Lyyrinen essee haastoi minut myös muuttamaan työskentelytapojani. Yhtäkkiä ajatus tekstin tavoitteellisuudesta ja genrelähtöisestä kirjoittamisesta ei tuntunutkaan enää sopivalta” (Kivikoski, 2018, 4).

Kirjoittaminen on jotain muuta, kuin miltä se ensin näyttää. Se mikä ensin tuntuu itseilmaisulta – minä tässä kerron ja puhun tekstin muodossa –  sisältää myös taukoja, hiljaisuuksia, ja sen myötä kuunteluna.

”Kirjoittaminen on keskustelua syntymässä olevan tekstin kanssa” sanoo Kivikoski. Tämä teesi kuulostaa ensin itsestään selvyydeltä: tietysti kirjoittaminen on tekstin luomista. Tarkemmin katsoen Kivikoski painottaa kuitenkin dialogia, siis sanomista ja kuuntelua, edestakaista liikettä mielen ja kirjoituksen välillä.

Kirjoittaminen on tekstin kanssa keskustelua, se voi peilata kirjoitusta genrepiirteiden mukaiseksi, se voi käyttää aineistoaan tarkoitushakuisesti tai mielensä mukaan assosioiden. Kun Kivikoski painottaa läsnäolon ja kuuntelun merkitystä tuossa kirjoittamisen tilassa, on huomattava, että kyse on kirjoittamaan syventymisestä, eikä mielenrauhasta.

Lyyrinen essee viivyttää lukijaansa ja kirjoittajansa asian äärellä. Mutta siinä, missä kertova essee viivyttää ja kiinnittää huomion kertomalla tarinaa, siinä lyyrisesti toimiva kirjoittaja tuo tekstiin kuuntelun paikkoja.

Tuntuukin, että lyyrinen irtoaminen eteenpäin menevästä lauseesta aiheuttaa kuuntelua, ja siitä avautuu seikkoja, jotka tekevät Kivikosken hahmottamasta esseen poetiikasta niin kiinnostavan.

Poetiikka – sana assosioituu jostain syystä lyyrisyyteen, vaikka se voi olla myös muun työskentelyn periaate. Siinä missä estetiikka luottaa vaikutelmaan, ja saattaa näin kätkeä tekemisen keinot, siinä poetiikka viittaa työskentelyyn, joka ei erota tekemistä ja tulosta.

Poetiikka ei viittaa tekstin keskeneräisyyteen, ei sen prosessiin eikä praktikseen, tosin työjälki on usein näkyvissä. Poetiikka kutsuu lukijan osaksi tekstin toimintatapaa. Siinä se poikkeaa estetiikasta, joka kutsuu lukijaa nauttimaan lopputuloksesta. Tämä ero ei tietenkään ole selvä: liittyyhän tyyli molempiin, sekä tekemiseen että vaikutelmaan.

Tekstin valmistamista on nykyään hallinnut prosessikirjoittamisen malli. Siihen kuuluu se, että asiatekstit puetaan lopuksi asialliseen ”kieliasuun”. Näin siis poeettinen työskentely puuttuu sekä tiedonhausta että tekstin luonnostelusta, niinpä tulos voi olla miellyttävä vain, kun se lopuksi estetisoidaan.

Onkin ymmärrettävää, miksi asiatekstien ammattilaisena työskentelevä Kivikoski löytää toisenlaisen ja avaramman tilan, missä ajattelua kaiuttaa lyyrisyys. Tuo uudenlainen työskentely kääntää mahdollisimman usein selkänsä tavoitteelliselle, deadline-rytmissä pinnistelevälle kirjoittamiselle.

Toki niin ei voi aina tehdä – lyyrinen aika on vain jakso kirjoittamisen työssä. Tavoitteellisen asiakirjoittamisen tila on aina eräänlainen toimisto, jossa ympärillä on hoidettavia asioita. Kieli on informaatiota. Siirtymä vapaampaan tilaan merkitsee sitä, että kielen tulee saada olla myös vapaammin.

Silloin, myös tiedon tulee saada vaikuttaa muuten kuin informoiden. Jos siis poetiikka otetaan asiankirjoittamisessa vakavasti, se on syytä hyväksyä työskentelyksi, joka ei vain koristele vaan vääntää tietoa.

Tämä ei ole uusi asia. Humanistien suhteessa tieteeseen on ollut poeettista asennetta aina Francis Baconista ja 1600-luvulta lähtien. Nykyinen puhe tiedon popularisoinnista on tämän vastakohta. Tiedon pukeminen rentoon kieliasuun tai visuaalisesti näyttävä estetisointi ovat kuitenkin vain jälkikäteen tuunaamista: ne eivät kumpua poeettisesta tietoa muuntavasta työskentelystä.

Ajoittain puhutaan uudesta humanismista, ja kysytään uutta älyllistä tilaa, jossa työskennellä tiedon kanssa. Tulkintakeskeinen humanistinen tiede joutuu ehkä hakemaan rinnalleen tällaista, kirjoittamalla tapahtuvaa tiedon poetiikkaa. Siihen olisi aihetta.

Sanna Kivikosken poeettisessa työhuoneessa on kahdenlaista ilmaa: siellä on refleksiivistä ajattelua sekoittuneena lyyrisesti äännähtelevään kieleen. On ymmärrettävää, että lyyrinen tila kutsuu häntä enemmän kuin raskautettu, humanistisen tiedon poetiikka.

Älykäs refleksiivisyys ja lyyrisyys kulkevat Kivikoskella yhdessä. Silti hän tuntuu hakevan koko tutkimuksensa ajan vastausta kysymykseen, miksi kirjoittajan tilassa ei voi olla ilman lyyrisyyttä. 

Alussa hän hakee lyyrisyydelle musiikillista määritelmää. Onkin hyvä, että malliksi ei heti asetu runous. Kivikoski ole lainkaan kiinnostunut kielikuvista, vaan pikemminkin äänestä, sen vaihtelusta, sekä äänensävyistä ja moniäänisyydestä. Näin siis lyyrisyys on kielen ääntä ja kuuntelua ilman kielikuvia, mutta myös ilman beatia ja riimiketjuja.

Tutkimuksen toisessa vaiheessa olen huomaavani, että se lyyrisyys palaa kehiin toista kautta. Kirjoittamisen tilassa on nyt kuuntelu hieman samassa merkityksessä kuin musiikki aiemmin: keskeistä on kielen kuuntelu ja intertekstuaaliset kaiut.  Lyyrisyyden tehtävä on avartaa tila.  Heti kun sanat irtoavat niille annetusta informoinnin tehtävästä, ne alkavat tanssahdella ja kaikua.


Sanna Kivikoski: SÄRKYMISEN RYTMI, lyyrinen essee ladattavissa TÄÄLTÄ

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *