Mikko Toikka tammikuu 30, 2018

Kuningas Learin lähteellä

William Shakespeare (1564-1616) oli kenties historian suurimpia ideavarkaita.  Hänen näytelmiensä alkupisteet ovat kansantarinoissa, toisten runoilijoiden ja antiikin mestareiden töissä sekä oman aikansa näytelmäkirjailijoiden teksteissä. Toisaalta on muistettava, että tuona aikana kaikki varastivat kaikilta, joten ei ole ihme, että myös Shakespearen myöhäiskauden mestariteos Kuningas Lear joutui toisten runoilijoiden murjomaksi. Learista esitettiin pitkään adaptaatiota, jossa on onnellinen loppu.  Nykyaika alkuperäisyyden vaatimuksineen on kuitenkin pelastanut Learin neoklassismin hampaista ja palannut alkulähteelle. Tästä kertoo Shakespeare’s Globe -teatterin perustaminen Thamesin etelärannalle vuonna 1997.

***

Kokemukseni Kuningas Learista, sellaisena kuin Shakespeare sen halusi, alkaa Globen ulkopuolelta syksyllä 2017. Tavalliset kaduntallaajat jonottavat pitkässä jonossa ulkopuolella, kuin vanhan ajan rahvas ikään. Rakennus erottuu edukseen monoliittimaisen Tate Modernin ja vähän matkan päässä olevan St. Paulin katedraalin ristipaineessa. Valkoista pintaa pitkin risteilevät hirret ja olkikatto tuovat oman vivahteensa Lontoon kajahtaneeseen epäyhtenäisarkkitehtuuriin.

Lippujen hinnat on muokattu vastaamaan 1500-luvun lopun ostovoimaa. Shakespearen aikana Globen halvin pääsylippu maksoi pennyn verran, mikä vastaa viittä puntaa nykypäivänä. Shakespearen yleisö koostui koko kansasta: alemmalle kansanosalle oli suunnattu törkeät vitsit ja härskit sanaleikit, ylemmälle taas hienompi tarina-aines sekä istumapaikat, aitiot ja kalliimmat liput. Shakespearen aika oli suurta muutosta nimenomaan teatterin taloudessa, sillä ensimmäinen varsinainen teatterirakennus Englannissa rakennettiin vuonna 1576: tämä teki mahdolliseksi pääsymaksujen perimisen. Maksumuuri oli aikoinaan tehty kankaasta, puusta ja pylväästä.

Ensimmäiset asiat, jotka hämmästyttävät Globen sisällä, ovat maalattia ja yllämme levittäytyvä sininen taivas. Rakennuksessa ei ole kattoa nimeksikään, vain pieni kaistale, joka suojaa istumapaikkoja ja aitioita. Lisäksi lavan yllä on katos. Päivä on aurinkoinen, joten lempeät auringonsäteet eivät haittaa, mutta samalla tulee ajatelleeksi, miltä tuntuisi seistä katsomassa teatteria Lontoon sateiden ja rännän pieksemänä. Lavaa hallitsee kaksi pylvästä, ja sen seiniä peittävät harmaat pressut, vanerilevyt ja graffitit. Kiinteitä lavasteita näiden lisäksi ei ole, vaan suurin osa näyttämöstä on tyhjää lavaa. Dover Wilson selittää asian teoksessa The Essential Shakespeare: useat kuvaukset Shakespearen tuotannossa ovat verbaalista lavastusta, koska sanojen avulla oli halvempaa tehdä hyvää jälkeä sen sijaan, että rahaa olisi tuhlattu kalliisiin proppeihin.

Teatterin täyttää odotus ja puheensorina. Pian alkaa toiminta. Näytelmän perustapahtumat ovat jotakuinkin seuraavat: Lear tahtoo jakaa valtakuntansa kolmen tyttärensä kesken, jotta vallanperimyksestä ei tulisi kiistaa. Mutta ei mene kauan, kun petolliset tyttäret ovat jo toistensa kimpussa ja vaivalla rakennettu valtakunta romahtamaisillaan. Tästä järkyttyneenä Lear vajoaa yhä syvemmälle mielenvikaisuuteen ja kuolee lopussa.

Kuningas Lear tekee traagisen virheen jakaessaan valtakuntansa. Hän ei käsitä, että Goneril ja Reagan, jotka vannovat hänelle rakkautta, ovat petollisia siinä missä hyveellinen Cordelia ei suostu valehtelemaan edes saadakseen oman valtakunnan. Lear vastaa Cordelian suorapuheisuuteen raivolla, manaa alamaailman jumalia ja kieltää tyttärensä. Kentin jaarli pyytää kuningasta harkitsemaan tekoaan, mutta raivokas Lear ajaa myös uskollisen palvelijan pois ja vaihtaa hänet petollisiin tyttäriinsä.

Näytelmä sisältää useita kohtauksia, joissa tunteidensa sokeuttamat henkilöhahmot törmäävät toisiinsa aiheuttaen kipua ja kärsimystä. Pelkistetyllä näyttämöllä kahden näyttelijän keskinäinen suhde korostuu – henkilöhahmojen törmäykset tuntuvat erityisen voimakkailta, kun ne esitetään vasten tyhjää lavaa.

Päivänvalo vaikuttaa esitykseen – monologit jotka tuntuisivat hämärässä teatterissa synkiltä yksinpuheluilta tai yksityisiltä ajatuksilta muuttuvat keskusteluiksi. Näyttelijät tulevat eleineen, ilmeineen ja puheineen lähemmäs yleisöä: tuntuu kuin he keskustelisivat suoraan meidän kanssamme. Olen tähän asti pitänyt neljännen seinän rikkomista modernina temppuna, mutta vasta nyt käsitän, että alun perin ei koko seinää ole edes ollut olemassa. Näyttelijöiden suoraviivainen esiintyminen tuo näytelmän kadunmiehen tasolle: voisi kuvitella istuvansa heidän kanssaan tuopin ääressä. Kun Edmund kastaa kätensä vereen, tuntuu se siltä kuin hän selittäisi asiaa hyvälle ystävälleen. Repliikki saa aikaan naurunremakan:

”Of my more fierce endeavour: I have seen drunkards
Do more than this in sport.
(King Lear, Edmund, Act II, Scene I)

Tämä on tarinan sivujuoni: Edgar on hyveellinen poika ja Edmund taas vallanjanoinen äpärä. Edmund lavastaa veljensä ja syyttää tätä isänmurhan suunnittelusta, vaikka lopulta hän itse sokaisee isänsä Gloucesterin. Symbolisesti tapahtuma on suorastaan rautalangasta väännettyä monarkian ylistystä – jos väärä mies nousee valtaan, niin maailma suistuu kaaokseen.

***

Esityksen tempo ja teho yllättävät. Shakespearen kieli, joka herättää mielikuvia taidepaussaavasta runoilusta, toimiikin nopeana nekkailuna: selvästi ja kätevästi lausuttuna. Näyttelijät on ohjattu käyttämään koko lavaa, he liikkuvat nopeasti ja osoittavat sanansa niin lähimmälle yleisön jäsenelle kuin ylimmille parville. Toisinaan on vaikea kuulla, mitä toisessa päässä lavaa kerrotaan, mutta juuri tästä syystä näytelmässä toistellaan nimiä ja tapahtumia: kerrotaan mistä joku on tulossa ja minne menossa, jotta yleisö pysyy tapahtumissa mukana. Toisaalta tämä voidaan myös nähdä tyylillisenä samankaltaisuutena Homeroksen kanssa, jonka henkilöhahmot ovat aina tulossa jostakin ja menossa jonnekin – esimerkiksi uhriaterialta Etiopiasta, matkalla taisteluun Kreetalle. On myös huomautettu, että Learissa henkilöhahmot suuttuvat niin yllättäen, että vihasta tulee yksi näytelmän kantavista teemoista. Shakespearen luomat henkilöt ovat todellakin vihassaan äkkipikaisia ja tunteissaan suuria kuin antiikin sankarit, mutta heihin on myös onnistuttu puhaltamaan psykologista syvyyttä. Kuningas Lear on tunnistettavissa monissa vanhoissa miehissä – hän tahtoo olla isäntä talossa ilman isännän vastuita.

Paetessaan veljeltään Edgar tekeytyy hulluksi. Tämä on näytelmää hallitseva trooppi; The impregnable Elizabethian disguise. Valepukuun pukeutunutta ei voi tunnistaa, mikä tuntuu jokseenkin hölmöltä, varsinkin kun pettämättömän valepuvun saa aikaan kietaisemalla päähänsä huvin tai hiukan nokeamalla kasvojaan.

Tämä sama tunnistamisen ja tunnistamattomuuden tematiikka koskee koko näytelmää. Aitous ja alkuperäisyys edustavat hyvää siinä missä valheellisuus ja petollisuus pahaa. Pahuus pystyy tekemään temppunsa hyvän laupeuden takia. Sellaiset ominaisuudet kuin hyveellisyys, luottavaisuus ja oikeamielisyys altistavat petoksille ja valheille. Edgar on esimerkiksi niin hyveellinen, ettei osaa edes epäillä veljeään petturiksi. Katsoja käsittää enemmän kuin henkilöhahmot, ja hän joutuukin seuraamaan tapahtumia aavistaen niiden seuraukset mutta kyvyttömänä vaikuttamaan tapahtumiin.

Poikkeuksena on Gloucester, joka silmänsä menetettyään on vähällä tunnistaa Edgarin, koska ei kirjaimellisesti näe valepukua. Kuulon perusteella hän alkaa epäillä hullua opastaan, mutta Edgar kieltää kaiken. Kun mielipuoleksi tekeytynyt Edgar johtaa sokeutunutta isäänsä, syntyy yksi näytelmän mieleenpainuvimmista kuvista:

”Tis the times of plague, when madmen lead the blind.”
(King Lear, Gloucester, Act IV, I)

Ensimmäinen puoliaika loppuu myrskykohtaukseen, jossa Lear huutaa kilpaa myrskyn kanssa. Hän käskee tuulia puhaltamaan, minkä ne tekevätkin, ja todistaa näin auktoriteettinsa, joka ulottuu jopa luonnonvoimiin. Esityksessä myrsky on saatu aikaan ilman vettä tai salamoita, lähinnä vain rumpujen ja äänen avulla. Myrsky syntyy tai katoaa lavalta mielikuvituksen tahdissa: sen pystyy kuvittelemaan, mutta kuvitelma häviää, jos mielikuvitus hetkeksikin herpaantuu. Lear on tässä kohtauksessa kuin meri, loppumaton ja aaltoileva, vailla rajoja, mutta häntä esittävä Kevin McNally toimii majakkana, jonka kautta voi kulkea taidokkaasti rajattuun mielentilaan. Eläytymällä voi nähdä valtavan myrskyn – tai sitten vanhan ukkelin höpöttämässä jotain järjetöntä. Lavan keskellä raivoava harmaapartainen mies muuntuu tämän ajatuksen mukana. Teatterissa eletään kuvitteellisten ehtojen varassa, ja illuusio rikkoutuu välittömästi, jos ehtoja ei noudateta. Näyttelijä ohjaa yleisön mielikuvitusta niin, että tietystä tulkinnasta tulee väistämätön.

Teatteri käyttää hyväkseen tätä uskoa. Juha Hurme on todennut, että aidot hevoset ja aseet ovat Shakespeare-tuotannoissa lähinnä huvittavia – paremmin alkuperäisen maagisen teatterin ideaan sopisivat keppihevoset ja puumiekat. Shakespearen yleisölle oli selvää, ettei teatteri pystynyt kuvaamaan asioita täysin todenmukaisesti. Kovin usein kuulee puhuttavan teatterin ja elokuvan samankaltaisuudesta, mutta voiko suurempaa eroa katsojapositioissa olla! Elokuva pyrkii tekemään kaiken niin realistisesti kuin suinkin, kun taas teatteri myöntää oman rajallisuutensa ja perustaa taikansa katsojan,  esiintymislavan ja näyttelijän vuorovaikutukseen. Näyttelijä Uta Hagen on todennut, että suurin osa niistä realistisista näytelmistä, jotka täyttivät teatterilavat 1800-luvun ajan, vanhentuivat siinä silmänräpäyksessä, kun elokuva ilmestyi kuvioihin.

1900-luvun yhden merkittävimmän teatteriteoreetikon Jerzy Grotowskin ura koostui paljolti havainnosta, jonka mukaan teatteri ei voisi kilpailla elokuvan kanssa, minkä seurauksena hän kääntyi pois teatterirealismista kohti köyhää teatteria. Grotowski havaitsi, että realismin ehdoilla toimiva elokuva- ja televisiodraama pystyi paljon teatteria paremmin jäljittelemään todellista maailmaa. Teatterin piti löytää oma luontonsa irrallisena laulusta, musiikista, dialogista tai muista taiteellisista puolivalmisteista ja tutkia teatteria itsenäisenä taidemuotona.

***

Näytelmän edetessä loppua kohden Lear vajoaa yhä syvemmälle hulluuteen. Hän juoksentelee pitkin lavaa kukkia hiuksissaan, yllään kaapu joka tuo mieleen muumuu-mekon. Hulluus ei teemana ole Shakespearelle poikkeuksellinen, sillä se näkyy selvästi myös Macbethin raivokkaassa vallanhimossa, Tituksen järkytyksessä ja Hamletin teeskentelyssä. Learin kyky havaita todellisuutta on tässä vaiheessa lopullisesti hämärtynyt, mutta häntä seuraavat Narri ja Kent pyrkivät yhä muuttamaan todellisuuden hänen tahtoaan vastaavaksi tai selittämään sen sellaiseksi.

Tässä vaiheessa alkaa arvioida näytelmän alkua uudelleen. Näyttää siltä, että Lear ei olekaan tullut hulluksi näytelmän aikana, vaan hän oli hullu jo heti ensimmäisessä kohtauksessa. Mitä tarkemmin ajattelee Learin tekoja ja perusteluja, sitä enemmän vaikuttaa siltä, että järkevä hallitsija olisi nähnyt mitä hänen aikomuksestaan jakaa valtakunta seuraa.

Elisabethin ajan yleisö oli selvillä siitä, miten tuhoisia sisällissodat ovat. Ruusujen sodat ja muut kuninkuussodat, jotka hajottivat hallinnon, olivat verekseltään englantilaisten muistissa, ja Elisabethin voimakas itsehallinto nähtiin Englannin vakauden ja turvallisuuden lähteenä. Learin aikomus jakaa kuningaskunta olisi ollut aikalaisille sulaa hullutta, sillä se ei suinkaan johda tasapainoon, kuten Lear uskoo, vaan kaaokseen ja valtataisteluun, joka alkaa jotakuinkin välittömästi. Se on traaginen virhe, mutta yhtä paljon hänen hulluutensa ensioire.

Näytelmä ohjaa katsojan pohtimaan omaa itseään, omaa järkeään ja havaintojaan. Järjettömiä tekoja seuratessa tulee miettineeksi, voisiko itse syyllistyä samanlaiseen hulluuteen ja typeryyteen ja väittää tosiasioita toisiksi kuin mitä ne ovat. Samanlaista Hamletin ja Edgarin hulluudessa on se, että he molemmat selvästi pyrkivät esittämään hulluutta, kuitenkin tarkasti kytkettynä todellisuuteen. He liikkuvat edelleen siinä maailmassa, jossa he tietävät olevansa järjiltään. Sen sijaan Ofelian ja Learin hulluus on siirtynyt tästä luokittelusta jo edemmäs ja irtautunut todellisuudesta niin täysin, etteivät he enää käsitä olevansa järjiltään. Varmaankin Learissa katsojaan vetoaa pelko siitä, että kuka tahansa voisi itsekin jäädä ansaan, kauas todellisen maailman ja kuvitteellisen väliin.

 

 

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *