Risto Niemi-Pynttäri heinäkuu 31, 2018

Auringonpaahteen laitumet

AJOITTAIN OLEMME HELTEESSÄ, kylvemme valossa, vaikka emme ole Välimeren ilmastossa, jossa valo on astetta voimakkaampaa kuin täällä. Emme ole samanlaisia, erityisen osuvalta tuntuu se, että muinaisten helleenien aika näytti vähenevän – vuosiluvut pienenivät. Kreikkalaisten helleenien aika alkoi v.400 ja loppui 200 vuotta ennen nollaa.

Vaikka tuota ajanjaksoa on kutsuttu kukoistukseksi, ihmeeksi, olemassaolon keskipäiväksi, silti tuo ajan väheneminen tuntuu kiinnostavammalta.

Me olemme saman auringon alla ja aika vähenee. Päivä on nyt paahteinen ja puoli-alastomana on luontevaa olla. Minäkin, punakka ja ohutihoinen, koen ruskettumisen ja kesän kääntymisen kohti loppuaan. Kesän ajanlasku etenee kohti nollaa.

Sanotaan, että helleenien vaaseissa kuvatut miehet ja sankarit ovat niin auringon paahtamia, että heidät on esitetty mustina. Naiset oli esitetty vaaleina, sillä heidän tuli elää yksityisoloissa, suojassa tirkistelyltä. Julkiset naiset, kuten prostituoidut, tunnistikin siitä, kuinka ruskettuneita he olivat.

ODYSSEIAN tunnettu episodi Helioksen karjasta on yllättävän radikaali auringon palvomisen kuvaus. Tarina kertoo Odysseuksen miehistöstä, joka nälissään teurastaa eräässä Välimeren saaressa laiduntavat naudat. Tuo karja oli Helioksen ilonaihe.

Helios vaikuttaa tarinassa pelkältä auringon paisteelta, jumalalta, joka matkaa taivaalla, ei muulta. Episodissa korostuu ilon tuottamisen teema: tuo karja on Helioksen silmien ilo, ja jos karjan annetaan olla rauhassa, ihmiset saavat iloita Helioksen suosiosta. Hän on herttainen jumala, ei  kummempi kuin auringon tuoma ilo.

Odysseian lukija voi vain ihmetellä, kuinka selvästi ja moneen kertaan Helios kielsi ihmisen erityisaseman auringon suhteen. Tarinan opetus on helppo ymmärtää: auringonpaiste kuuluu kaikille, se suojelee erottelematta kaikkea elollista.

MYYTTI AURINGON KARJASTA on monitasoinen, tässä esseessä kehittelen niistä kolmea.

1) Helioksen karjan teurastuksen myötä kerrotaan varoittava tarina siitä, kuinka käy miehille, jotka luulivat voivansa syödä mitä lihaa tahansa, koska uskoivat olevansa erikoisasemassa auringon alla.

2) Tarina edellyttää sankaria, Odysseusta, joka on muita miehiä viisaampi aivan erityisellä tavalla. Hän on juuri se, joka osaa nauttia eniten.  Odysseus oli kreikkalaisista taitavin mielihyvän säätelijä, kuten Seireenit episodi asian esittää. Mutta hän pystyi myös paastoamaan. Kun muu miehistö retkahti grillaamaan auringon karjaa, Odysseus kieltäytyi lihasta ja säästi henkensä.

3) Lopulta – ja tämä kolmas myytin taso on myös kehittelemisen arvoinen – tarina kertoo auringon palvomisesta ja tietystä alastomuuden ylistyksestä.

Helioksen tabu koskee uimarannalla oleskelevia ihmisiä yhtä lailla kuin karjasaaren eläimiä. Auringon palvojat ovat koskemattomia. Helioksen myytti ei ehkä sano sen kummempaa, kuin että kun aurinko paistaa kesä on kaikilla – sen mukaan on syytä elää. Mitä radikaalia löytyy tästä ”kesä kuuluu kaikille” toteamuksesta?

Päivä paistaa risukasaankin, kuten suomeksi on sanottu, erottelematta kaikille kuuluu auringon valo. Se kuuluu kannon päällä loikoilevalle kyykäärmeellekin, joka kiertyy kerälle kun aurinko lämmittää.

1. KAIKKI ELOLLINEN ON AURINGON SIUNAAMAA

Mitä muuta kuin aurinko, eikö ihmisessä ole jotain arvokkaampaa? Ehkä valoisuudessa on myös jotain pelkän ruumiillisen ylittävää, jotain joka nostaa meitä hieman vapaammaksi. Olemisen keskipäivä! Helleeneille se merkitsi ihmiselle ominaista loistavuutta, sitä jonka he kokivat periytyvän Hyperionilta. Helios, hänen poikansa, iloitsi karjastaan, eikä tietoisuus merkinnyt hänelle mitään. Ihmisen loisto ei ollut kuin yksi olemisen versio: hiehot ja lampaat niityllä olivat hänelle yhtä arvokkaita.

LOISTAEN OLET. Éndios sanan dios viittaa kirkkaaseen ja loistavaan, erottelematta sitä, onko valo kirkasta tai onko jokin henkilö loistava. Helleeneille tuo kirkkaan keskipäivän, loistavan olemassaolon ja varjottomuuden aika tuntui sellaiselta, jolloin kaikki sisäinenkin oli näkyvillä. Kun kirkas tietoisuus tulee muualtakin kuin subjektin sisältä, niin silloin ”säihkyvämmin kuin lasi loistaa taivas” (Saarikoski).  Kukaan ei ole loistava ilman sisäisyyttä ja ulkoisuutta, ilman että esiintyy ja tulee esille.

Hyperion antaa ihmiselle loistavuutensa. Hän säätää tuon valokiilan, joka sattuu joskus sinunkin kohdallesi.Tuo spotlight poistaa kaikki varjot ja varjostumat, niin että voit olla parhaimmillasi. Olemisesi keskipäivässä ja omalla kohdallasi. Se antaa hetkesi, ja voit olla juuri sellainen mihin pysyt.

HOMEROKSEN KIELI LOISTAA ILMAN VARJOA. Hänen kielensä Odysseiassa on pysähtynyt keskipäivään; se on selkeää ja harkittua, se piirtää asiat kokonaisina, hahmottaa usein pelkät ääriviivat, ei tee varjostumia. Se kuljettaa juonellisia kokonaisuuksia, jotka ovat yksiselitteisen selviä.

Tänne suomen kieleen Homeroksen kertoma episodi päivän jumalasta ja Helioksen karjasta versioi monella tapaa. Saarikoski teki Odysseiasta yksinkertaisen ja ääriviivoja korostavan kuvauksen. Tosin ihmisille iloa tuova Helios pääsi muuttumaan vahingossa ”kauheaksi auringonjumalaksi” ja piirroksesta tuli aivan väärä.

Uusin mukalema on Paavo Cajanderin (2016) historiankirjoitukseen taipuva proosakäännös, jossa Helioksesta puhutaan ”ihmistä ilahduttavava” aurinkona, joka paimennuttaa karjaansa Thrinakian saarella.  Otto Manninen valitsi ilmaisun ”ihmisten ilo, tuo Helios ylhä”. Mannisen runokieli helkkyy kuitenkin jo toisessa maailmassa, se ei ole enää meidän aurinkomme eikä selkeän arkisuomen mukaista – siellä heksametrin Hellaassa se kimaltelee:

autik’ epeita theou es amumona nēson
hikometh’: entha d’ esan kalai boes eurumetōpoi,
polla de iphia mēl’ Huperionos Ēelioio.

ees oli saari jo tuo ihanainen,
hiehoja sorjia  kuss’ iso otsia Helios ylhä
paimennutti ja lampahiaan myös uhkeat laumat.
(Odysseia, 12. 261-263, Otto Manninen)

LUEN KESKIPÄIVÄÄ kun Homeros sanoo juhlallisesti Huperionos Eelioio, ja korostaa sitä, että Helios on Hyperionista syntynyt. Vaikka Helios kaartaakin taivaalla aamusta iltaan, hän on kotoisin keskipäivän korkeimmasta hetkestä. Samalla Homeros luo selkeän näkymän mereen ja saareen, jonka yllä aurinko katselee kaunista karjaa. Vaan tuota saarta kannattaa karttaa:

hē moi mala poll’ epetelle
nēson aleuasthai terpsimbrotou Ēelioio.

kovin käski mun karttaa
saarta , jot’ ihmisten ilo kaitsevi, Helios ylhä.
(Odysseia, 12. 268-269, Otto Manninen)

Koska Homeroksen kielessä mikään ei jää varjoon eikä monitulkintaiseksi, siksi en ole pitänyt edes Odysseiasta. Homeros kertoo rauhallisesti myös sen, mikä jo tiedetään. Homeros oli sokea, ehkä siksi hänen oli kuvattava koko maailma, myös itsestäänselvyydet.

ODE TO HELIOS tekstissä Homeroksen kerronta tuntuu jo liian selkeältä. Tarina on aivan pyöreä, en saa otetta mistään, saan pelkän kokonaisuuden. Vasta jälkeenpäin huomaan, että eräs tärkeä kuva oli kuitenkin sieltä peräisin. Se, että Helios lepää keskipäivässä: vaikka hän on väsymätön:

Then, when He has stayed his
golden-yoked chariot and horses, he rests there upon the highest
point of heaven

Kun Helios on noussut taivaan lakeen, hän nauttii lyhimmän varjon hetkestä. Kellomme – jotka nekin etenevät väsymättä – ovat kyvyttömiä esittämään tätä keskipäivän taukoa.

Ehkä Hyperion, tuo pysyvästi lakipisteessä oleva, antoi Heliokselle keskipäivän seisauksen. Tiedämme, että kristillinen Jumala pysähtyi vasta sunnuntaina, viikon korkein päivä varattiin levolle ja hengelliselle askeettisuudelle. Kreikkalaisia kiinnosti enemmän nautinto ja sen balanssit, Helios asettuu keskikohtaan.

AURINGON PALVOMISEN JUMALAA ei kuvata typerryttävän paahteen antajana – liian kuumaan mollottavana pallona – koska Helioksen luonto on hyvä ja kuuma. Ihmisten ja eläinten asia on hakea varjoja, juoda nesteitä ja arvostaa tuota lämpöenergiaa jota taivaalta annetaan.

Suuttuessaankaan Helios ei tee muuta kuin kääntää kasvonsa tai uhkaa lähteä pois. Kun Odysseuksen miehistö meni ja teurasti Helioksen karjan, tämä vain katosi taivaalta. Zeus kyllä tajusi mitä tämä merkitsisi, siksi hän iski epäröimättä Odysseuksen miehistön kuoliaaksi.

Heliosta ei siis esitetä olevaisen alkuperänä, kuten varsinaiset auringonjumalat esitetään. Helios vaikuttaa luonnon hengeltä, joka kulkee vaunuillaan taivaankaaren yli. Hän on vähään tyytyväinen, yksinäinen karjasaari riittää. Heliosta ilahduttaa laitumella ja rannassa loikoileva karja. Se on hänen silmiensä ilo, hänen silmäteränsä, hänen elämänsä tarkoitus ja syy nousta taivaalle. Kun miehet teurastavat karjan, hän menettää elämänhalunsa:

”…(menetin) silmäni riemun
ain ylös korkeuteen kohottuani tähtisen taivaan;
taivaalt illoin maan puoleen aletessani myöskin.”
(Otto Manninen, Od 12, )

HELIOS NÄYTTÄÄ HARMITTOMALTA. Hänen taivaalle ilmaantumisensa on varmaa, ja hän ilahduttaa kaikkia. Tämä auringonpaisteen jumala ei  juonittele. Hän nauttii ajasta, jolloin härät märehtivät ja lampaat ovat rauhallisia.

 

2. ODYSSEUS JA NAUTTIMISEN TAITO

Mitä tämä tarina kertoo nautinnosta? Kertomus vaatii rikkeen, niin että virheen kautta voidaan löytää opetus. Odysseuksen miehistö teurasti parhaat härät ja lampaat, vaikka kaikki kreikkalaiset tiesivät, että niin ei saa missään nimessä mennä tekemään. Miehet eivät uskoneet, että selviäisivät hengissä, joten sama se. Tai ehkä epätoivo lisäsi lihanhimoa entisestään. Mutta havahtumisen hetki oli järkyttävä: silloin grillivartaat alkoivat valittaa lampaan tai naudan äänellä. Aivan kuin raiskaaja havahtuisi siihen, mitä on tekemässä.

Odysseus hallitsee itsensä ja sietää pitkänkin paaston. Niinpä tuo itsensä hillitsijä oli ainoa joka jäi henkiin.

ITSESTÄ HUOLEHTIMINEN, taito, jossa Odysseus on paras, tekee selväksi kuinka kreikkalaiset ymmärsivät kohtuuden. Odysseus osasi paastota, vaikka miehistö piti tällaista paastoa järjettömänä. Odysseus ymmärsi, että harmittoman luotettavaa Heliosta ei tule loukata.

Aiemmat Odysseian episodit olivat tuoneet esille, kuinka taitava Odysseus on säätelemään nautintojaan. Kirke, Seireenit ja monet muut episodit kertovat kohtuuttomuuden vaaroista. Odysseus osaa luovia liian paljon ja liian vähän välillä.

Seireenit jakso kertoo, kuinka Odysseuksesta tulee ainut mies, joka on kuullut Seireenien laulua ja säilynyt elossa. Hän kyllä tunsi omat halunsa ja sidotutti itsensä laivan mastoon. Miehistö sousi korvat tukittuina Seireenien saarten ohi, niin että Odysseus sai kokea miltä vastustamattomat houkutukset tuntuvat, kuinka nautinto sekoittuu tuskaan.

ODYSSEUS TUNSI MYÖS MIEHISTÖNSÄ HALUT. Kirke-tarinassa nousee esiin afrodisia ja seksuaalisen nautinnon säätely, ja miehistön kyvyttömyys hillitä itseään. Siinä tuodaan esiin tolkuttoman paljoon seksiin liittyvät ongelmat.

Miesten muuttuminen sioiksi, ahneiksi ja likaisiksi kotieläimiksi, toimi varoituksena liian runsaiden nautintojen seurauksista. Odysseus vaali balanssiaan. Hän ei kieltäytynyt muusta kuin kahdenkeskisistä aterioista Kirken kanssa. Näin hän onnistui pitämään oman päänsä, ja auttoi miehistönsä pakenemaan.

HELTEELLÄ VÄLTETTIIN SEKSIÄ. Kaikki ruumiilliset nautinnot olivat helleneille periaatteessa hyviä, mutta niitä oli osattava säädellä. Seksin aika on mieluummin yöllä kuin päivällä, mieluummin talvella kuin kesällä. Kevät oli monestakin syystä aktiivisen afrodisian aikaa. Mutta keskikesällä, kuumana vuodenaikana, ruumis voi kuivettua liiasta ahkeruudesta, eikä ydinnesteitä ja limoja kannattanut tuhlata.

Toisin kuin pohjoisessa ilmanalassa, kesäpäivän seisauksen aikaan helleenien oli syytä pidättäytyä afrodisian nautinnoista.Sille ei ollut eettistä syytä, kyse oli vain ruumiin nesteiden säätelystä ja siitä, että ihmisen tuli kuunnella kehoaan.

KEHOTYYPIT, koleeriset, sagviiniset, flegmaattiset ja melankoliset muodostivat Hellaassa omanlaisiaan balansseja.  Kehon nesteet ja persoonallisuus rinnastuivat säätiloihin. Ei ole lainkaan ihme, että kehon säätelyyn kuului myös neljä säätilan elementtiä: kuuma, kylmä, kuiva ja kostea. Temperament ja temperature juontuvat samasta sanasta, latinan tempera viittaa sekä lämpötilaan että luonteenlaatuun.

 

3. AURINGON OTTAJIA EI SAA HÄIRITÄ.

Se mitä tapahtui keskellä villiä luontoa, pyhän karjan saarella, toistui myös kylpypaikoissa. Alastomien, suojattomien ihmisten tuli saada olla rauhassa ja samalla katselijoiden silmänilona.

Jossain vaiheessa kreikkalaisen kulttuurin kehitystä oli käynyt niin, että alastonta ihmistä pidettiin pyhänä ja koskemattomana. Ja vaikka kylpylöiden ja urheilukenttien tienoilla parveili prostituoituja ja lähentelijöitä, niin itse alueet olivat rauhoitettuja. Paljon hyvää tapahtui, kun alaston vapautettiin liikuskelemaan omassa rauhassaan kuin Helioksen karja. Taiteessa erogeenisten alueiden primitiivinen korostaminen kääntyi niiden supistamiseksi. Niin, Helioksen silmän ilona kuljeskeleva karja oli kuolematonta kuten veistokset Ateenassa.

HELIOKSEN ILOSANOMA lienee se, että kesä on kaikilla ja aurinko paistaa jokaiselle.

Helioksen tarina kertoo iloa tuottavasta auringonpaisteesta, johon kaikilla on epäämätön oikeus. Yleiset uimarannat vaikuttavat paikoilta, joissa vallitsee eräänlainen Helioksen laki: kuka tahansa voi ottaa paikkansa rannalta, riisuutua ja olla aivan suojattomana. Unessa tai silmät kiinni, lukemiseen keskittyneenä tai musiikkia korvalapuista kuuntelevana, hän voi loikoilla auringossa ja veden äärellä. Tai hän voi katsella muita, nauttia ihmisten seurasta tässä auringon ja puolialastonten yhteisössä.

RANNOILLA SYNTYY HETKEN YHTEISÖJÄ, niissä kukaan ei omista tonttiaan kauempaa kuin oleskelunsa ajan. Tällaiset auringonpaisteen kylät autioituvat aina iltaisin, syntyäkseen Helioksen iloksi uudestaan taas seuraavana kauniina päivänä.

Myyntikin keskittyy pääasiassa siihen, minkä voi rannalla kuluttaa yhden iltapäivän aikana: juomiin ja jäätelöihin. Myytävien T-paitojen rivit, pyyhkeet, hameet, uikkarit ja lakit merkkaavat usein rannalle tulon ja lähdön rajaa. Aivan kuin noiden hetken yhteisöjen reunamille kertyisi erityisen helposti rihkamaa, kertakäyttöistä, heti rikkoutuvaa sekä mielijohteesta ostettavaa.

Tuntuu kuin uimarannat olisivat yhä pyhäkön kaltaisia paikkoja. Yhteisen valon, veden ja kehollisuuden maailma on niin itseriittoinen, että varallisuuserotkin liukenevat. Toki tarkka silmä saattaa erottaa kalliin kellon tai korun, mutta varsinaisesti ihminen ei voi tuoda rantayhteisöön muuta kuin hetken tarvikkeet sekä itsensä.

 

 

 

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *