Risto Niemi-Pynttäri joulukuu 29, 2017

Amerikkalainen essee on kertomus, lähes novelli

Amerikkalainen essee vaikuttaa erilaiselta kuin suomalainen. The Best American Essays 2017 antologian tekstit ovat tarinoita, joita kirjoittaja kertoo kokemustensa perusteella.

Tarinat vetävät lukijoita. Voin kuvitella kuinka lehden toimitussihteeri kysyy kirjoittajalta: ”Mikä tarina sinulla on kerrottavana?” – Hän saa luettavakseen esseen, jossa tarina on vain väline mutta painopiste on kuitenkin kokemuksessa. Tämän valikoiman perusteella voisi sanoa, että essee on yritys kokemuksen kirjoittamiseksi.

The best ot… on kirjallisuus- ja viikkolehdistä koottu valikoima. Niissä henkilökohtainen on poliittista, se tuo vivahteikkuutta mielipidekirjoittelun keskelle. Useimmat antolgogian esseistä löytyvät vapaasti verkosta, kuten nämä kolme minulle mieluisinta:

Greg Marshall: If I only Had a Leg (Electric Literature)

Greg Marshallin esseen aiheena on lapsibändi, jonka solistina hän oli 1970 -luvulla, erityisen hauskoja olivat bändin touhut Up with Kids -showssa.

“Every summer my family took a trip with Up with Kids and patiently watched me screen Supergalifragilisticexpialidocious into a microphone.”

Pojalla oli kampurajalka, hän tanssi ja temppuili sen kanssa mielellään, Up with Kids tuntuu olevan esimerkki siitä, että kaikki lapset ovat luonnostaan outoja.

”Most of us Kids were damaged in more minor but not less noticeable ways: cronic pinkeye, deforming acne, facial hair. One girl with the last name Wood insisted we call her Holly Wood…”

Vaikuttaa myös siltä, kuin Greg Marshallin riemukas kerronta jatkaisi tätä epäpuhtaasti elehtivää mutta pidäkkeetöntä tyyliä.

”No one could stand quite like I could. Elvis thrust forward, my right food dangled off my slender ankle so that my legs, in princely tights, formed a jaunty lowercase k.”

Sattuu kuitenkin niin, että paikalle tullut koreografi tuhoaa kaiken. Poika, bändin laulajatähti, kehotetaan vetäytymään taustalle ja kätkemään jalkansa näkyvistä. Tämä merkitsee käännettä pojan elämässä. Esseessä on siis hyvin novellimainen käänne ja Greg Marshall on kirjailija, ja haastattelun perusteella tässä esseessä saattaa muutenkin olla jäämiä fiktiosta.

Meghan O’gieblyn: Dispatch from Flyover Country (The Threepenny Review)

Freelancerina toimiva kirjoittaja kertoo elämästään miehensä kanssa keskilännessä, Michiganjärven lähellä, alueella josta yleensä ollaan menossa muualle. O’gieblyn on viettänyt lapsuutensa samoilla seuduilla, asuntovaunuissa tai asunnoissa, jotka ovat mielellään lähellä valtatietä. Lukijalle välittyy tunne, että kaikki ovat liikkeessä, ja paikalliset seuraavat eleettöminä tätä ohimenoliikennettä.  Stoalaisten tavoin mikään ei heitä hetkauta:

”… something like stoicism, a resistance to excitement that is native to this region.

Opiskelun, sijaisuuksien ja pienten kirjoitustulojen uuvuttama pariskunta on asettunut seudulle, jossa voi elää halvalla. He asuvat metsän reunaan, järven rannalle, parkkeeratussa asuntovaunussa. Molemmat ovat opettajia ja kirjoittajia. Aamupäivisin he hoitavat verkko-opetuksiaan, kirjoittavat freelance-juttujaan, ja usein heidän on myös tehtävä pätkätöitä. Kuvitelma kapitalismin huijaamisesta on vaihtunut illuusiottomaan mutta hyvin tarkkanäköiseen luovan yrittämisen analyysiin.

”We have the kind of career people like to call ”flexible”, meaning we buy our own health insurence, work in our underwear, and are taxed like a small business. Sometimes we fool ourselves into believing that we’ve outsmarted the system, that we’ve harnessed the the plucky spirit of those DIY blogs that appeal young couples for turning a toolshed or a teardrop camper into a studio apartment, as thought economic instability were the great cruicible of American creativity.”

Meghan O’gieblyn osaa todella lukea seutuja, joiden keskellä he elävät. Hän kertoo, että kirjoittamisen opettajana hän vie usein luokkansa kävelylle ja opettaa heitä lukemaan ympäristöä.

”During the years I lived in Madison, the city was flush with new money. A rash of artisanal shops and restaurants broke out across town, e3ach of them channeling the spirit of the prairie and its hardworking, industrial ethos. The old warehouses were refurbished into posh restaurants (…) Meanwhile the actual industry, unhidden in the middle of the downtown, looked as thought it has never been used. Thre were gleaming aluminium silos and emissionless brik chimneys…”

Meghan O’giebly lukee kiinnostavasti elämänmenoa tuolla Chigagon ja Detroitin tienoilla. Pidäkkeetön hiilenpoltto näkyy kaikkialla, samoin talouslaman jäljet sekä nousukauden aiheuttama typeryyden kukoistus.

O’gieblyn kirjoittaa nykyään merkittäviin lehtiin aina the New York Timesista The Guardianiin. Hänen ensimmäinen esseekokoelmansa ilmestyy 2018.

 

Karen Palmer: The Reader is the Protagonist, The Virginia Quarterly Review

Karen Palmer kertoo esseessään perheen paosta ja pelosta. Vuonna 1989 hän muuttaa pienten tyttäriensä ja uuden aviomiehensä kanssa vieraalle paikkakunnalle. He vaihtavat nimeä sekä identiteettiä ja aloittavat uuden elämän seudulla, jonne aggressiivinen ex-mies ei löydä.

Esseen nimi liittyy lastenkirjaan, jota tyttäret vaativat yhä uudestaan luettavaksi. Kirjan nimi on The Monster at the End of This Book: kirjan päähenkilö anoo joka sivulla, että uutta sivua ei käännettäisi vaan kirjan lukeminen lopetettaisiin. Tästä johtuen tyttäret vaativat innoissaan aina uuden sivun esiin kääntämistä.

”The real protagonist of the story is, of course, the reader. The subject is existential dread . Who is the monster, and what does it want, and how will it end”.

Karen Palmerin kertomus vaikuttaa rakenteeltaan aika novellimaiselta, mutta syvenee aihetta tutkivaksi esseeksi. Hän on kirjoittaja, editoija sekä viestintäkonsultti.

* * *

The Best American Essays 2017 (ed.by Leslie Jamison, linkistä sisällysluettelo ym.)

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *