Kristian Blombergin kasku

(Kristian Blomberg)

Luin juuri – Riston Montaigne-kirjoituksen ja pajamme hengen mukaisesti – sattumalta katkelman, joka resonoi muikean rasvaisesti sekä asiayhteydettömyyteen viettävän harhailun että ruumiillisuuden kanssa:

”Kerran ystävien luona Dominico sattui illallispöytään ranskalaisen Montaigne-nimisen matkailijan kanssa. Alppien takaa tullut mies söi itsensä niin täyteen, että sai myöhemmin ähkykohtauksen ja ulosti kaksi hasselpähkinän kokoista kiveä. Vieras kysyi isänniltä, missä Venetsian kuuluisat kaunottaret oikein olivat, sillä hän oli nähnyt kymmenentuhatta huoraa, mutta yksikään ei ollut ollut kaunis. Dominico oli loukkaantunut kansakuntansa puolesta. Venetsiassa on suurenmoisia taideaarteita, mutta matkalainen halusi vain, että hänet vietäisiin katsomaan naisia. Muutamaa vuotta myöhemmin Evangelista kertoi Dominicolle, että ranskalainen kirjailija oli julkaissut sarjan esseitä, ja että häntä pidettiin proosan mestarina. Hän oli suurin ranskalainen kirjailija ja yksi kaikkien aikojen suurimmista maailmassa. Dominico ei vieläkään pysty uskomaan sitä. Montaigne ei ole minkään arvoinen, hän sanoi vielä vähän aikaa sitten.”

Teoksesta Melania G. Mazzucco (suom. Taru Nyström Abeille) Mestarin tunnustukset (438-439)

Jatkokehittelyä varten:

Dominico oli Tintoretton poika, itsekin kuvataiteilija, joka eli kielenvaraisten kauneusnäkyjen täyteisen nuoruutensa runouden neofyyttinä, kunnes hylkäsi säkeistettyjen sanojen moduloinnin ja ohjautui toisintamaan isänsä jälkiä.

Jaa tämä: