Montaigne harhailee, joutuu koetukselle

”Ihminen joka ei ole käyttänyt kaikkia voimiaan, jättää teidät arvailujen varaan, onko hänellä niitä jäljellä vielä, vai onko häntä jo koeteltu (essayé) katkeamispisteeseen saakka.” (Montaigne, Esseitä III, 220.)

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI
Ilmeisesti tuokin Ranskan 1500-luvun lopulta peräisin oleva lause on valmistettu muotoilemalla se ensin mielessä, ja tallennettu sitten kirjoitukseksi. En ole varma, mutta lauseen harkitseva ja tasapainoinen eteneminen saattaa johtua tästä.Samalla tuo lause sisältää arvoituksellisen viittauksen esseen luonteeseen: vaikka essee tulee sanasta yrittää ja joutua koetukselle, silti tekstissä on keveyttä, joka ei paljasta lukijalle tätä ponnistelua.

Montaigne tunnetaan kyvystä puhua itsestään, vähemmän on kiinnitetty hänen harhailuunsa, vaikka hän mainitsee sen usein:

”Minä en ainoastaan uskalla puhua itsestäni, uskallan myös puhua ainoastaan itsestäni. Kun kirjoitan jostain muusta, joudun harhateille ja eksyn aiheestani”. (236)

Montaignelaisen esseen periaatetta voi hakea tästä motosta: se koostuu keskittymisestä ja aiheesta eksymisestä; niiden välisestä jännitteestä yritän seuraavassa hakea esseen dynamiikkaa. Esseen lajin kannalta kiinnostavaa onkin se, millaisia harhautumisen ja eksyksiin joutumisen kuvioita hänellä on. Miten aiheesta eksyminen on suhteessa keskittymiseen? Miten syntyy laji, jossa vapaat mielikuvat ja keskittyminen liittyvät yhteen?

Esseet III on Montaignen projektin päätös. Näitä tekstejä lukiessani ihmettelen, kuinka Montaigne puhuu niinkin vähän suoraan itsestään: sana ”minä” löytyy ehkä joka viidenneltä sivulta, ohimennen. Vaikka hän itse julisti häpeämättömästi tuntevansa aiheensa paremmin kuin kukaan muu: hän itse olisi tuo aihe.

Tuntuukin siltä, kuin nykyiset omaa elämää ja identiteettiä tutkailevat kirjoittajat käsittelevät jotain muuta kuin mitä Montaigne tarkoitti. Hän ei vaikuta edes omaelämäkerralliselta kirjoittajalta: eihän hän väitä, että nykyinen minä olisi sama, kuin aiempi. Pikemminkin hän paikantaa minänsä muutamiksi itsetietoisuuden hetkeksi – ja toisaalta huonojen tapojen kimpuksi. Omaelämäkerrallinen minä on Montaignella lopultakin valiokoima omaelämäkerrallisia anekdootteja, ja niistäkin osan sanotaan olevan keksittyjä. Montaignella ei tiedetä olleen poikaa, kuitenkin hän sanoo ettei haluaisi pojalleen skolastista koulutusta.

Montaigne ei ole itsekeskeinen, vaikka hänen julistuksensa vihjaisi sellaiseen. Hän on kiinnostunut persoonallisesta näkökulmasta maailmaan, hän on persoonallinen kertoja vailla ydinsubjektia.

Kovin kiire ei Montaignella ole myöskään totuuden äärelle. Kirjoittaessaan hän ei etene suoraviivaisesti, vaan haparoiden. Kun hän sanoo totuuden olevan liian korkealla, että sitä voisi tavoittaa, hän tulee luonnehtineeksi essee-tyylinsä suhteen totuuteen.

Kuitenkin Montaigne väittää, että kukaan muu ei voi tuntea paremmin hänen aihettaan, hänen omakohtaisuuttaan kuin hän itse. Kysymys on selvästi samantapaisesta oivalluksesta, kuin minkä Descartes teki myöhemmin tutkiessaan omaa tietoisuuttaan. Sata vuotta ennen kuin cogito ergo sum todistettiin filosofian perustaksi, Montaigne oli kohdannut saman – mutta ilman loogista varmuutta. Hänelle essee todistaa tietoisuuden hetkistä sekä alituisesta eksymisestä.

Montaignen essee on kirjoittamista, joka häilyy tahdonalaisen keskittymisen ja vapaan eksymisen välillä. Eric Auerbach, toista maailmansotaa paetessaan (1945), näki Montaignen esseiden itsetarkastelussa hetkiä, joissa erilaisten tilanteiden keskeltä löytyy minä. Montaigne ei puhunut tietoisuuden pysyvästä ytimestä vaan pikemminkin havahtumisista. Auerbachin Mimesis (2000) -teoksesta suomeksikin löytyvän artikkelin ”L’humaine condition” otsikko viittaa tähän – inhimilliseen tilanteeseen – se on avainteksti Montaignen lukemiseen:

”Ensin hän korostaa kuvauskohteensa horjuvuutta, ailahtelevuutta, vaihtuvuutta; sitten hän kuvailee menetelmää jota hän käyttää tämän vaihtuvan kohteen kuvauksessa; ja lopuksi hän pohtii yrityksensä mielekkyyttä ja hyödyllisyyttä” kirjoittaa Auerbach (2000, 308).

Minuus vaihtelee ja välttää suoraa käsittelyä. Tuntuu kuitenkin siltä, että Auerbach korosti hieman liikaa Montaignen keskittynyttä minää. Tuossa sitaatissa näkyy se, miten klassisesti Montaigne jäsentää kehittelynsä. Minän häilyvyys ei ole vain prosessin ensimmäinen vaihe, vaan koko ajan läsnä. Ihminen on häilyvyys, hän havahtuilee, mutta ei pysy itsensä parissa. Hän voi keskittyä vain hetkeksi itseensä – ja niinpä Montaigne on ensimmäinen, joka sanoo että ihmisellä ei ole olemusta, muuttuvuus on hänen luontonsa.

Ihminen ei pysty olemaan objekti vaikka haluaisi. Hän ei myöskään voi tarkastella itseään varmasti ja täydellisesti. Kirjoittava cogito ei onnistu pysymään terävänä kuin logiikka ja Descartes, se lipsuu.

Montaigne harhautuu itsestä puhumisen aiheesta, vaikka väittääkin keskittyvänsä aiheeseen pitempään kuin muut. Kirjoittaessaan hän on aina hakemassa itseään – teksti ei siis kumpua hänestä, vaan etsii häntä. Minän havahtuminen, hetki ja autenttinen tilanne, on se mihin hän kirjoittamalla hakeutuu.

”Essee” on sana joka viittasi Montaignella sekä häilyvään yritykseen että totiseen ponnistukseen, sekä rentouteen että rajojen kokeiluun. Tältä pohjalta ymmärrän, että essee sallii jossain määrin harhailun: eksymistä ei voi välttää, eikä lankeamista, jos tosissaan yrittää. Saattaa olla, että juuri tästä syystä essee löytää parhaat aiheensa. Ne ovat epämääräisyydessä viihtyviä aiheita, joita mikään muu kirjoittamisen laji ei ole tavoittanut. Ne ovat aiheita, josta ei tule objektia, esseen aiheet eivät ole tutkimuksen eikä tiedon tuottamisen kohdetta. Toisaalta ne eivät ole fiktiotakaan. Essee tutkii sunnuntai-iltapäivän ahdistusta ja muita tiloja joihin ei ole mitään syytä. Se tutkii joutilasta kävelyä, se tarkastelee yksinäisen ihmisen yllättäen kokemaa ystävyyttä. Tietty epämääräisyys kuuluu esseelle; kyllästyminen ja turhuuden tuntu, tupakan savu ja päämäärätön kävely. Nyt essee kuljeksii jo uusien, pakenevien aiheiden tienoilla.

“Keskustelutaidosta” -essee

Nykyäänkin Montaigne vetää piiriinsä päteviä tutkijoita, Suomessa Kuisma Korhosen panos on merkittävä: Textual Friendship. The Essay as Impossible Encounter (2006) käsitteli esseetä Montaignen genrenä. Antonia Szabarin (2001) analyysi ”Keskustelutaito” esseestä (s. 205-238) sopi minulle hyvin Esseet III oheislukemiseksi – tosin valintani perustui sattumaan. Kiinnostuin Szabarin väitteestä, että keskustelutaidon sijaan Montaigne kirjoittaa kiistelytaidosta.

Aiheesta eksyminen ja taipumus hajanaisiin mielikuviin on kirjoittajan rikos, ja Montaigne tunnustaa taipumuksensa tähän. Hän oli joutilas ylimys, joka saattoi viettää aikaansa passiivisesti oleskellen, mielikuviensa piirissä ajelehtien. Montaigne tunnusti avoimesti, että esseissä vaikuttaa joutilaisuuden henki, vaikka ne toisaalta ovat äärimmäisiä ponnistuksia. Nuorena, ennen kirjoittamaan ryhtymistä hän sanoi oleskelleensa ”sisällyksettömien ideoiden” ja illuusioiden piirissä, kunnes alkoi järjestää mielikuviaan kirjoittamalla.

Joutilas mieli oli Montaignelle esseen edellytys, kuten Szabari sanoo, joutilaat mielikuvat tarjosivat tälle mahdollisuuden irrota päämääräkeskeisestä, kertovasta kronologiasta. Siksi Montaigne rinnasti kirjoittamisensa maalaamiseen. Kirjoittaessaan hän laatii ikään kuin maalausta, johon sijoittaa yhden olennaisen asian ja täyttää muun tilan mielikuvillaan. Szabarin artikkeli tuo uutta valoa tähän kirjoittamisen prosessia ohjaavaan jännitteeseen. Kirjoittamiseen keskittyminen oli elämys joutilaalle ylimykselle: Montaigne halusi laittaa mielikuvat järjestykseen ja keskittyä kirjoittamisen avulla johonkin, mistä hän ei ollut ennalta varma. Hänen esseistään voi huomata, että aiheesta eksyminen ja harhateille joutuminen on osa esseen erityislaatuista suhdetta aiheeseen. Yleensä vasta kun teksti on valmis, aihekin on paljastunut.

Samalla Montaigne totesi, että olennainen asia esseessä voi olla hyvin lyhyt, mutta se riittää, kunhan se tulee esiin olennaisessa kohtaa esseen kompositiota. Siispä Montaigne puhuu minästä vain muutaman lauseen verran ”Keskustelutaidosta” -esseen alussa ja lopussa; molemmat huomiot on tosin asetettu painaviin kohtiin. Niissä esiintyy kaksi erilaista Montaignea; esseen alussa hän esiintyy varoittavana esimerkkinä, mutta viimeisillä sivuilla hän kääntyy puhumaan itsestään ylpeästi : hän huomaa olevansa ainutlaatuisen rohkea omakohtaisuuden tarkastelussa.

”Keskustelutaidosta” -esseen alussa Montaigne esittää itsensä varsin yllättävällä tavalla; hän vertaa itseään rikolliseen jota rangaistaan:

”Emme paranna sitä, joka hirtetään, parannamme muut hänen kauttaan. Minä teen samoin. Virheeni ovat nykyään osa luontoani ja parantumattomia; mutta siinä missä kunnolliset ihmiset hyödyttävät yleisöä näyttämällä hyvää esimerkkiä, minä saatan ehkä hyödyttää näyttämällä, miten ei pidä toimia… jos tuon julki puutteeni, ja tuomitsen ne, joku oppii pelkäämään niitä.” (205)

Ei ole sattuma, että esseen alussa Montainge puhuu itsestään huonona esimerkkinä. Hän rakentaa päättelynsä tyylikkäästi aristoteelisen syllogismin varaan: rikollinen tekee väärin eikä teko saa antaa toistua, hän itsekin tekee väärin eikä teon myöskään saa toistua. Molemmat menettävät maineensa ja ovat varoittavia esimerkkejä. Näin Montaigne oikeuttaa sen, miksi esittää itsensä virheineen.

Minä -kysymys palaa framille vasta viimeisellä sivulla. Enää Montaigne ei esitä itseään varoittavana esimerkkinä, vaan pikemminkin esimerkillisenä ihmisenä. Hän on maineensa ansainnut. Syy on kuitenkin sama kuin alussa, eli se että hän tarkastelee itseään kaunistelematta. Näin esseessä tapahtuu näkökulman muutos, hän on tuntenut olevansa varoittava esimerkki mutta nyt hän huomaakin oman ainutlaatuisuutensa.

Alituinen eksymisen ja erehtymisen pohtiminen ohjaa myös varsinaista esseen aiheen käsittelyä, eli ”keskustelutaitoa”. Kiistojen ja keskustelujen myötä omat erehdykset paljastuvat parhaiten. Szabari osoittaa selkeästi, kuinka dialektisesti Montaigne etenee; heti kun hän löytää varmuuden, hän kääntyy epäilemään.

”Minä pidän vahvasta ja miehekkäästä seurustelusta läheisten tuttavien kesken, ystävyydestä joka iloitsee kirpeästä ja väkevästä kanssakäymisestä, samoin kuin rakkauden puraisuista ja verisistä raapaisuista.” (208)

Keskustelijana hän siis sanoo olevansa parhaimmillaan parempiensa valikoidussa, mutta erimielisessä seurassa. Montaigne arvostaa agonistista kiistelyn taitoa, eräänlaista kamppailulajia, joka vahvistaa ja innostaa. Pelkkä persoonan vahvistaminen ei hänelle riitä, vaan nuo ”kirpaisut” ja omien heikkouksien kohtaaminen on paras tapa oppia. Montaigne ei siis liitä debatteja pelkkään taistelun vaan oppimiseen, ja tiettyyn oppimisen vallankumoukseen, mikä tapahtui renessanssihumanismin myötä. Montaigne vihjaa myös esseen liittyvän tähän agonistiseen oppimiseen:

”Ihminen joka ei ole käyttänyt kaikkia voimiaan, jättää teidät arvailujen varaan, onko hänellä niitä jäljellä vielä, vai onko häntä jo koeteltu (essayé) katkeamispisteeseen saakka.” (220)

Silti, mikään ei ärsytä häntä enempää kuin typerät arkipäiväiset, älyllisesti surkeat keskustelut. Montaigne ei osallistu yleiseen mielipiteenvaihtoon, ettei kiihdyttäisi itseään liikaa. Samalla hän kääntyy ihmettelemään juuri tätä omaa ärsyyntymistään, ja huomaa että vaikka joidenkin tauti on tyhmyys, niin hänen tautinsa on kiusallisempi, tyhmyydestä ärsyyntyminen.

Humanistin keskusteltutaidosta

Tiedämme, että kirjoittaja varastaa aina toisilta kirjoittajilta. Sekään ei Montaignen mukaan ole oikein, vaikka kukaan ei voi välttää sitä. Hän tuo esiin esimerkkejä keskusteluista, joissa varastetut ja ulkoa opetellut lauseet voivat olla kuulijalle kiinnostavia, mutta haitallisia keskustelijalle itselleen. Varastaminen haittaa tekijää itseään.

Toisen tekstin omimisessa näkyy myös jännite eksymisen ja itselle uskollisuuden välillä: toisten esittämien ajatusten kanssa tulee nähdä vaivaa, ne eivät tule omiksi ilman ajattelun työtä. Mekaaninen lainaaminen ja siteeraaminen on vaarallista, hän olettaa että ajattelu, puhujan cogito, hairahtuu aina, ellei paneudu perusteellisesti siihen mitä aikoo omanaan esittää.

Montaigne vastusti oppineisuuden väärää käyttöä, mekaanista loogisuutta, persoonatonta tietoa. Erityisen raskautettuja tässä toisten ajatusten keräilyssä ovat oppineet, mutta tässä kohtaa esseen huomautuksissa olisi voinut olla maininta, että Montaigne tarkoitti skolastikkoja. Kääntäjä olisi voinut viitteissä tarkentaa, mistä tässä oppineitten ”yliopistomiesten” kritiikissä on kyse.

Szabarin mukaan Montaigne esiintyy kritiikissään puhdasverisenä humanistina, joka hyökkää skolastikkoja vastaan. Montaigne ihmetteli miten skolastikot, silloiset eksaktin tieteen ja ajattelun edustajat, voivat olla hyvinkin sivistymättömiä keskustelijoita. He ovat jopa tyhmempiä kuin me, kun heiltä otetaan ”akateeminen olkanauha ja latina pois”. Humanistinen sivistys oli vähäistä, eikä sillä ollut akateemista asemaa, kun taas skolastikoilla oli hallussaan logiikka ja eksaktit kaavat, jotka ”tuottavat rahaa, mutta eivät ravitse sielua.”

Lopuksi

Esseistin kamppailu on erityislaatuista, siihen liittyy rohkeaa joutilaisuutta ja keskittynyttä harhailua. ”Keskustelutaidosta” esseessä kirjoittava persoona muodostaa kehyksen, ja huomio suuntautuu keskustelukulttuurin tarkasteluun. Kehittely huipentuu kysymykseen, ovatko debatit ja keskusteluun osallistuminen todellista elämää lukemiseen ja kirjoittamiseen verrattuna. Montaigne kannattaa ensin renessanssihumanistien näkemystä, että keskustelu on elämää lukeminen on velttoutta:

”Kirjojen tutkiminen on velttoa ja heikkoa liikettä, joka ei lämmitä, kuin sitä vastoin keskustelu sekä opettaa että harjoittaa yhtä aikaa. Jos keskustelen voimakashenkisen ja sinnikkään vastustajan kanssa, hän ahdistaa sivustaani, hyökkää vasemmalta ja oikealta, hänen ajatuksensa panevat omani sinkoilemaan. Kilpailu, voitontahto ja taistelu yllyttävät minut ylittämään itseni. Yksimielisyys on keskustelussa sanomattoman ikävystyttävää.” (207)

Samalla debatin ja kirjojen välille syntyy vastakohta, jonka Montaigne purkaa sitten kirjoittamisen ylistykseen. Kirjoittamalla – ja vain sillä – Montaigne pakenee olemisen satunnaisuutta, järjestää ja työstää sitä, käy humanistina debattiin skolastikkoja vastaan ja kirjoittaa niin, että keskustelutaidostakin tulee jotain enemmän jonka voi ymmärtää vaikka ei tiedä skolastikkojen ja humanistien kiistasta mitään.

Michel de Montaigne: Esseitä III suom. Renja Salminen, Siltala 2015

Antonia Szabari “parler seulement de moy”: The Disposition of the Subject in Montaigne’s Essay“De l’art de conferer”. Löytyy mm. yliopiston kirjastojen osoitteesta Project MUSE http://muse.jhu.edu MLN, Volume 116, Number 5, December 2001.

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Jaa tämä:

Kristian Blombergin kasku

(Kristian Blomberg) Luin juuri – Riston Montaigne-kirjoituksen ja pajamme hengen mukaisesti – sattumalta katkelman, joka resonoi muikean rasvaisesti sekä asiayhteydettömyyteen viettävän harhailun että ruumiillisuuden kanssa: ”Kerran ystävien luona Dominico sattui illallispöytään ranskalaisen Montaigne-nimisen matkailijan kanssa. …